Minulla oli pelkopolikäynneillä muodostunut tulevalle synnytykselle muutamia toiveita edellisen synnytyksen perusteella.
- Suurin toiveeni oli, että synnytys lähtisi käyntiin itsestään. Tähän ei voine juurikaan vaikuttaa, ikävä kyllä.
- Halusin siis viimeiseen asti välttää synnytyksen käynnistämistä. Erityisesti olin sanonut ei Cytotecilla tapahtuvalle kohdunkaulan kypsyttelylle, ja toiveissa oli ballongin kokeilu, mikäli pitkälle yliaikaa mentäisiin.
- Toivoin, ettei synnytystä tarvitsisi tarpeettomasti vauhdittaa. Tämä ei ehkä kuitenkaan konkreettisesti näkynyt synnytystoivelistassani.
- Tärkein toiveeni oli synnytyskivun asteittainen, mutta avokätinen lievittäminen.
- Halusin rauhoittaa synnytystilanteen isän, kätilön ja minun väliseksi tilanteeksi.
Vaan kuinkas sitten kävikään?
Nyt sitä mennään! Vai mennäänkö..
Heräsin maaliskuisena perjantaina kuudelta aamulla ja huomasin, lapsivesien menneen. Ei auttanut kuin haukkoa happea ja suoria vessaan.
Odottelin sängyssä Markuksen heräämistä, ja jestas miten nopeasti sain miehen ylös! Soittelin synnärille ja koska supistuksia ei ollut tullut, niitä jäätäisiin odottelemaan kotiin. Iltapäivällä viideltä pitäisi mennä TaYS:iin tsekkaamaan tilanne.
Päivä oli odotuksen täyteinen. Aamulla kellotin muutaman hennon, lähes miellyttävän supistuksen, mutta ne loppuivat oikeastaan ennen kuin alkoivatkaan. Tämän jälkeen pitkin päivää alamahaa jomotteli, mutta kipu oli tyyppiä ”pienet menkkakivut, joihin en ottaisi buranaa”.
Päivä ei siis tuonut muuta uutta, kun kihelmöivän odotuksen. Lapsiveden tihkuminen tuntui melkolailla tyrehtyvän ennen synnärille menoa. Vauva potki koko päivän tosi aktiivisesti, eli sen puoleen en tuntenut huolta. Myöskään omassa olossani ei ollut mitään valittamista.
Taysillä tsekkauksessa
Markus tuli neljän maissa töistä ja lähdimme synnytyspäivystykseen katsomaan tilannetta. Ensin pääsin käyrille, jossa kaiken todettiin olevan hyvin. Vauva oli superaktiivinen. Mietin itse jopa, onko kaikki hyvin, kun tuntui siltä, että liikkeistä ei ollut lainkaan tulla loppua.
Kätilö ei tunnistanut lapsivettä pikatestillä, mutta ilmeisesti mahan painelu aiheutti tihkumisen lisääntymisen, sillä samantien kun lähdimme kahvilalle kääntymään ennen lääkäriä, lorahti vettä sen verran, ettei siitä ollut epäilystä.
Melko pitkän odotuksen jälkeen päästiin lääkärille ja hän totesi sisätarkastuksessa samantien lapsiveden menneen. Ilouutisena hän kertoi myös, että olin jo 3cm auki! Miten se on mahdollista? En ollut kokenut vielä ainoatakaan kipeää supistusta. Tai aiempien kokemuksieni mukaan yksikin supistus vie ihmiseltä lähes hengen. Toisaalta, minulla ei myöskään ole kokemuksia supistuksista, joita ei olisi lääkkeellisesti aiheutettu.
Sovimme lääkärin kanssa, että mikäli synnytys ei ala yöllä, tulisimme aamulla suoraan synnytyssaliin oksitosiinitippaan. Tämä oli minulle suuri pettymys, sillä niinkuin aiemmin mainitsin, suurimmat toiveeni tulevan synnytyksen suhteen olivat, ettei synnytystä tarvitsisi käynnistää tai lääkkeellisesti nopeuttaa. Lähdimme lääkäriltä kuitenkin hyvillä mielin. Kohdunsuu oli pehmennyt ja tuleva synnytys oli jo edistynyt. Automatkan kotiin puimme tuota maagista kivutonta kolmea senttiä!
Yöllä en saanut tietenkään nukuttua kun 1+3+1,5h ja huonosti nekin. Kovasti toivoin synnytyksen alkamista, mutta pyh. Ei supistuksen supistusta koko yönä.
Aamulla jännitin hurjana kotoa lähtöä. Ja miten raastavaa oli jättää esikoinen mummon ja ukin kanssa kotiin. Haikeana ajattelin, miten kaikki hänen elämässään tulisi vauvan myötä muuttumaan. Mietin miten minun ja hänen suhteensa muuttuisi. Ja koko se kaksi vuotta, jonka olimme viettäneet kahdestaan tiimiämme rakentaen, miten sen kaiken aika olisi nyt ohi, ja uusi aika käsillä.
Varsinainen synnytyskertomus
Lauantai aamuna pääsimme sitten vielä käyrille, jonka jälkeen meidät ohjattiin synnytyssaliin. Salissa meitä vastaanottamassa oli kätilö, joka vaikutti heti sekä empaattiselta että topakalta. Hän kyseli toivomuksiamme ja kerroin, että eniten minua pelotti ”mustaan aukkoon tipahtaminen”. Tällä tarkoitin tilaa, jossa en kyennyt viime synnytyksessä enää reagoimaan ja pyytämään apua kivun lievittämiseen. Kätilö kysyi, annanko hänelle vapaat kädet, mikäli näyttää sille, että tämä tapahtuu uudestaan. Sanoin, että kyllä ja mielelläni. Luotin nyt siis siihen, että epiduraali tarjoillaan minulle, ilman että joudun sitä edes pyytämään.
Minulle laitettiin ensin supistusanturit vatsan päälle, sitten tippa ja lopulta oksitosiinin miniminnos tippumaan. Aloin tuntea pieniä tuntemuksia, mutta en mitään mistä olisi sanottavaa. Annosta nostettiin vajaan tunnin jälkeen ja menin keinutuoliin kuulostelemaan supistuksia. Niitä alkoikin tulla, mutta niiden tuntuma oli harjoitussupistusten tasoa. Ne tuntuivat lähinnä paineena ja pienenä jomotuksena alaselässä ja vatsan kovettumisena niin, että hapensaanti vaikeutui. Supistusanturit eivät toimineet ihanteellisella tavalla keinutuolissa, siksi menin hetkeksi jälleen makuuasentoon ja tuntemukset siirtyivät melko samanvahvuisina, ehkä vähän kovempina, alavatsaan.
Näin jälkeenpäin mietittynä sänkyyn makuulle siirtyminen taisi olla virhe. Muistan edellisestä synnytyksestä, että ainoa asento, jossa kykenin ottamaan supistuksia vastaan oli nimenomaan sängynlaitaan seisaaltaan nojaten ja itseäni heijaten.
Melko nopeasti supistukset alkoivat koventua ja aloin käyttää ilokaasua niistä selviämiseen. Tässä vaiheessa oksitosiinitipan määrä oli edelleen todella pieni. Kätilö kertoi myöhemmin, että sain tipassa maksimissaan vain 1/3 annoksen oksitosiinia. Monilla täysi satsikaan ei saa aikaan yhtäkään supistusta. Tämä vain vahvistaa käsitystäni siitä, että kehoni on todella herkkä reagoimaan näihin aineisiin.
Lääkäri paikalle
Lääkäri tuli tässä vaiheessa tekemään ensimmäisen sisätutkimuksen ja koska lapsen sydänäänet olivat hetkeksi kadonneet (supistusanturisähläilyn takia?), minulle sanottiin, että lapsen päähän tulee laittaa pinni. Lisäksi muistelen lääkärin kertoneen, että supistukset saadaan paremmin mitattua, mikäli supistusanturi viedään kohdun sisään. Tämä ok? Sanoin, että kyllä, koska en ilokaasuhuuruissani tajunnut, että tämä tarkoittaa kalvojen puhkaisua.
Olisinko kieltäytynyt, jos olisin tiennyt? Enpä usko. Mutta synnytystoivelistallani oli maininta siitä, että mikäli synnytys pitäisi käynnistää, haluaisin sen tehtävän ballongilla, en lääkkeillä. Olin toki jo antanut luvan oksitosiinilla vauhdittamiseen, mutta että toinen nopeutus heti putkeen.. Tiesin edellisestä synnytyksestä, että siinä ei kauan menisi, kun vauva olisi tuon toimenpiteen jälkeen sylissäni.
Niin tai näin, tämä oli tämän synnytykseni pettymys, joka vaatii vielä käsittelyä. Oliko synnytystä pakko vauhdittaa niin paljon tässä vaiheessa, kun lapsella ja äidillä kaikki oli oikein hyvin? Varsinkin kun oli tiedossa, miten nopeasti edellinen synnytys käynnistyksen saati vesien menemisen jälkeen eteni?
Kalvojen puhkaisun jälkeen minulla aika nopeasti jälleen pimeni. Supistusten voimakkuus kiihtyi nollasta sataan, oksensin ja tuntui, ettei syvään hengittämisellä ollut enää minkäänlaista roolia kivun sietämisessä. Juuri edellisen supistuksen loputtua sain sanottua Markukselle ehkä kaksi lausetta, kun seuraava jo jylläsi päälle. En usko, että kohtuni olisi ehtinyt supistusten välissä lainkaan rentoutua. Tuttu tunne edellisestä synnytyksestä.
Hatarat muistikuvat
Muistan, miten kauhuissani katselin supistusmittaria sen puskiessa ylöspäin. Jos 40 on supistus, jonka kesti vielä hyvin ilokaasulla, niin 85 taisi olla lukema, jossa enää vain rukoilin selviytyväni myös paluumatkasta. Supistuskipuhan ei suinkaan lopu silloin, kun ollaan maksimissa, vaan se jatkuu takaisin päin palatessa. Tai ainakin minulla jatkui, aina sinne 30 saakka.
Painoin mieleeni myös trippini sateenkaarenväreihin ja yksisarvisten maahan. Lapsen päähän laitettavasta pinnistä kuuluu hyvin erilainen ääni, kuin lapsen sydänääniä mittaavasta laitteesta. Tripilläni pinnin nakutus oli bileiden biitti, joka kertoi jokaiselle synnyttävälle temmon muutoksella ja nopeutumisella siitä, milloin tulisi saamaan epiduraalin. Jep.. Heräsin tripiltäni Markuksen ja kätilön huuteluun ja siihen, että he läpsyttelivät kasvojani. Kun selvisin, olin tikahtua nauruun.
Muistelen, että tuon matkan jälkeen niin Markus kuin kätilö ehdottivat, että nyt olisi varmaan epiduraalin aika ja taisin itsekin sen perään haikailla..
Epiduraali
Olen kovin kiitollinen, etten muista siitä juuri mitään. Muistan, että sitä alettiin valmistella. Sitten muistan, että taas jostain toisesta maailmasta palattuani näin Markuksella tiskirätin päässä ja repesin. Huono vitsi, että hän olisi alkanut anestesialääkärikseni.. Ihminen, joka ei ikinä maailmassa haluaisi olla lääkäri.
Sitten supistuskipu onkin sumentanut suurimman osan. Muistan, että epiduraali sattui vähemmän kuin edellisessä synnytyksessä. Ja osoittautui, että se ei onnistunut. Veikkaan, että siksi en tuntenut samanlaista epämiellyttävää henkeäsalpaavaa kipua. Eihän epiduraali siis juurikaan satu, mutta itse olen kokenut sen erittäin epämiellyttävänä.
Lopulta selkäpuudute saatiin kuitenkin menemään oikeaan paikkaan. Muutaman kivuliaan supistuksen jälkeen alkoi pikkuhiljaa helpottaa. Tällä kertaa epiduraali ei kuitenkaan vienyt kaikkea kipua niin hyvin pois kun edellisellä kerralla. En tiedä johtuuko siitä, että tässä synnytyksessä nopeus oli taas kaksinkertaistunut. Vai johtuiko se siitä, että minun annettiin viimeksi levätä epiduraalin kanssa, ennen kun synnytystä alettiin vauhdittaa oksitosiinilla?
Vauva maailmaan
Tuntuu, että ponnistusvaiheen alkaessa olin vielä ihan sekaisin. Vaikka olen jo kerran synnyttänyt, en tunnistanut tarvetta ponnistaa. Kipu pelotti, enkä uskaltanut oikein lähteä edes yrittämään ensin. Sitten kun uskalsin, vauva tuli nopeasti ulos. Ponnistusvaiheen kesto komeat 9 minuuttia, eli minuutin enemmän kuin ekalla kerralla. Ei se harjoitus aina mestaria tee!
Kivun loppuminen sai luonnollisesti itkun aikaiseksi. Pieni ihminen siirrettiin rintani päälle makaamaan. Istukka saatiin helposti ulos, ja mahan painelun jälkeen urheilusuoritus oli siinä. Huumaava tunne. Vauva pääsi rinnalleni, ja lähti melkein heti terhakkana imemään.
Maagista.
Siinä hän hörppi seuraavan tunnin ajan, niinkuin olisi tehnyt sitä aina.
Ymmärrän nyt niin paljon paremmin ihmisiä, jotka eivät voi käsittää, miten imetys ei onnistu. Ei sitä varmaan voikaan, jos kaikki on tapahtunut itsellä noinkin helposti. Siis tekemättä mitään. Kirjaimellisesti.
Mitä jäi käteen?
No miten se synnytys sitten meni? Omasta ja muiden mielestä? Markuksen näkökulman aiheesta voit lukea tästä. Itse en ole vielä muodostanut kokonaiskuvaa synnytyksestä, siihen näyttäisi menevän pidempi aika.
+En jäänyt missään vaiheessa ”yksin”, eli näiltä osin synnytys meni paremmin kuin viimeksi.
+Nauroin yhdessä tai jopa kahdessa vaiheessa synnytystä katketakseni, tämä lienee positiivista. Kykenin siis olemaan enemmän läsnä.
+Edellinen synnytys on jotenkin päässyt unohtumaan. Psykologin mukaan tämä voinee kertoa siitä, että viimeisin synnytys olisi ainakin joiltain osin ollut korjaava kokemus. Minusta tämä kuulostaa ihan osuvalta.
-Lääkäri ei selittänyt minulle selkeästi, että pinnin ja supistusanturin asettaminen kohtuun tarkoittaa kalvojen puhkaisua. Ammatti-ihminen ymmärtää tämän varmaan tokkurassakin, mutta minä en ymmärtänyt. Koen tulleeni huijatuksi.
-Putosin jälleen sinne samaan pimeään kuoppaan. En missään nimessä voi sanoa, että olisin ollut synnytyksestä ”voimaantunut” tai tilanteen herra. Olin täysin vietävänä. Edes jonkinlainen kontrollin tunne tekee synnytyksestä usein paremman kokemuksen. Näin olikin onneksi suuri osa synnytystä.
Ja mitä tekisin toisin seuraavalla kerralla?
Ihan juuri en ole synnyttämässä uudestaan, mutta jos tällainen tilanne vielä eteen tulee, niin tähän on hyvä päivittää synnytystoivelistaani.
- Älä mene makuuasentoon, ennen kun tarvitset muiden tukea itsesi pystyssä pitämiseen tai olet saamassa puudutteen
- Kyseenalaista lääkkeellisen kajoamisen ehdottomuus esimerkiksi synnytyksen käynnistämiseen ja vauhdittamiseen liittyvissä asioissa. Pidä huoli, että tukihenkilösi on tietoinen tästä toiveestasi ja pitää puoliasi asiassa, jos et itse siihen kykene.
- Mikäli synnytystä joudutaan vauhdittamaan, kysy onko epiduraali mahdollista saada ennen kalvojen puhkaisua. Eli onko synnytys niin hyvässä vauhdissa, että epiduraalilla ei tarpeettomasti hidasteta synnytystä. Omalla kohdallani on kahden synnytyksen perusteella epätodennäköistä, että vauva viihtyisi kohdussa vauhditusten jälkeen kovinkaan kauan..
