Synnytyskertomus miehen näkökulmasta – Vol 2

Maaliskuussa 2019 koitti iloinen aika jo toistamiseen meidän perheessä, ja synnyttämään lähtö alkoi lähestyä. Ensimmäisestä synnytyksestä oli aikaa reilu kaksi vuotta, nyt oli perheeseen tulossa toinen lapsi. Tämä on synnytyskertomus miehen näkökulmasta.

Ristiriitaiset odotukset

Lähtökohdat synnytykseen olivat hieman ristiriitaiset. Olimme käyneet pelkopolilla osittain jo ennen kuin tiesimme tästä raskaudesta. Ensimmäinen synnytys oli jouduttu käynnistämään yliajan takia lääkkeellisesti, ja tuloksena oli ollut aivan liian nopea eteneminen. Jäimme silloin synnytyksen alussa kipujen kanssa keskenämme, eikä kivunlievitystä ollut ajoissa tarpeeksi.

Tämän seurauksena mielessä liikkui paljon kaikenlaista. Mihin kaikkeen voisi varautua, minkä kaiken voisi suunnitella etukäteen? M-E pelkäsi olevansa yksin taaperon kanssa kotona synnytyksen käynnistyessä. Mahdollinen nopea eteneminen siinä tilanteessa oli hänen pahin kauhukuva.

Itsekin jännitin synnytyksen spontaania käynnistymistä, koska emme olleet sellaista vielä kokeneet. Mitä jos lähtö tuleekin yhtäkkiä, olemmeko siihen valmiita? Minusta tuntui että en ollut.

Lykkäsimme jostain syystä asioiden valmistelua. Sairaalakassin suunnittelu ja huolella pakkaaminen kuulosti lähinnä vitsiltä. En kyllä oikein ymmärrä miksi. Turvakaukalon hankintakin oli aina vaan todo-listalla.

Lähtö koittaa – vai koittaako sittenkään?

Viikkoa ennen laskettua aikaa heräsin aamulla töihin kuuden pintaan, ja M-E:kin oli hereillä. Epätavallista, ajattelin.

”Mulla on housut märät” M-E kuiskaili.
”No joko tuli synnyttämään lähtö? Hei en mä oo vielä valmis tähän, tää tuli niin äkkiä!” vastasin.

Soittoa TAYSiin, ja saimme ohjeeksi käydä iltapäivällä viimeistään näytillä. Mun piti vielä lähteä töihin. Oli perjantai.

Työpäivän jälkeen kävimme sairaalassa. Lääkäri totesi vuodon olevan lapsivettä, ja suunnitelmana on tulla viimeistään seuraavana aamuna käynnistelemään, ellei ennen sitä synnytys lähde käyntiin.

Seuraavasta yöstä tuli jännittävä. Itse tosin nukahdin tapani mukaan noin puolessa minuutissa, mutta M-E ei saanut oikein nukuttua, heräili ja valvoi pitkin yötä. Havahduin välillä ja näin hänen olevan hereillä. Kuiskaillen kysyin häneltä, että joko supistaa, mutta vastaus oli joka kerta ei.

Saimme kuin saimmekin nukkua aamuun asti, ja lähteä rauhassa kohti sairaalaa. Isovanhemmat olivat jo olleet vähän niinkuin varuilta kylässä, joten taaperon hoito järjestyi ihanan helposti.

TAYSin synnytysputki

Lääkäri oli tehnyt suunnitelman, jossa synnytystä alettaisiin käynnistää oksitosiinitipalla. Tämä kuulosti paremmalta kuin ensimmäisellä kerralla tutuksi tullut Cytotec.

Ensimmäistä kertaa saimme kokea ns. normaalin synnytysputken, jossa ensin mennään synnytysosastolle ilmoittautumaan, sitten siirrytään käyriin alakerran päivystyspisteelle, josta myöhemmin lähdetään yläkertaan saliin.

Meillä ei vain ollut mitään kiirettä, koska mitään tuntemuksia tai isompia kipuja ei ollut. Se oli ihan mukava puoli tässä suunnitellussa käynnistämisessä. Tässä vaiheessa oli helppoa olla miehenä mukana synnyttämässä, kun vaimolla ei ollut silminnähden mitään hätää.

Tippaa ja odottelua

Pääsimme melko pian synnytyssaliin, ja prosessi aloitettiin laittamalla M-E:lle tippa. Ensin vähän nesteytystä, sitten pikkuhiljaa oksitosiinia.

Ensimmäisinä tunteina ei tapahtunut mitään. Kuuntelimme vähän Sarasvuota ja tapoimme aikaa. Mieleen muistui ensimmäisen kerran käynnistely, jolloin pelailimme osastolla melkein koko päivän vaan lautapeliä… mutta oliko tämä taas tyyntä myrskyn edellä?

Pikkuhiljaa alkoi jotain tuntua. Supistuskäyrät alkoi värähdellä, ja M-E alkoi valitella jo että vähän tuntuu. Painelin kuumageelipusseja ja hetken sain tuntea itseni tärkeäksi.

Hyvin pian ilokaasu alkoi maistua M-E:lle oikein kunnolla. Hän tarrautui kaasumaskiin niin antaumuksella, että alkoi olla supistusten aikana ja niiden jälkeen vähän aikaa jo hieman poissaoleva.

Kätilö ja lääkäri halusivat laittaa supistusanturin jo sisäpuolelle ja pulssia mittaavan pinnin vauvan päähän. Jäljelläolevat kalvot puhkaistiin tätä varten.

Tästä lähtien alkoi tulla aika tiukkoja supistuksia, melko tiheään. Minulle ne näyttäytyivät supistusanturin lukeman nousuna 20 perustasosta ensin 30 ja 40 välille, ja pian käytiin jo yli 60 lukemissa. En tiedä mitä tuo numero tarkoittaa, mutta näkemäni perusteella 20-40 oli kivultaan sellainen ”siedettävä”, kun taas sen yli mentäessä alkoi M-E:n tajunnantila hämärtyä.

Ensimmäiset kovemmat supistukset saivat laatankin taas lentämään. Tällä kertaa taisi olla niin vähän tavaraa sisällä että se jäi tuohon yhteen kertaan. Tärkeä tehtävä numero kaksi: oksennuspussin pitely. Siitäkin mulla oli jo kokemusta ja siten vakaa käsi. Yhtäkään tippaa ei päätynyt lattialle.

M-E tarrautui kaasumaskiin ja hengitti siitä syvään. Hän puristi mun kättä, rutisti silmät kiinni ja oli jossain muualla. Vauvan syke nakutti tasaiseen tahtiin vieressä. Tippaletkusta valui edelleen oksitosiinia suoneen. Se mikä oli lähtenyt eilen aamulla pikkuhiljaa tapahtumaan itsestään, oli nyt vauhditettu sellaiseen kiitoon, että tässä ei enää kauaa menisi ennen kuin lapsemme olisi syntynyt.

Oloni oli kohtuullisen rauhallinen. Olin jo toista kertaa tässä tilanteessa, joten olinhan jo varsinainen konkari. Toisaalta tunsin itseni jälleen melko voimattomaksi. Tuntui että en ollut tälläkään kertaa kyennyt juurikaan omilla toimillani auttamaan M-E:tä suuntaan taikka toiseen.

Olin toki läsnä, pidin kädestä. Mutta minulla ei oikein ollut sanottavaa.

Kysyin supistuksen jälkeen, että onko kaikki ok. Mutta se tuntui tyhmältä kysymykseltä.

”Kuulen kyllä kaiken mitä sanotte, mutta en vaan pysty reagoimaan!”

Vastaustakin sai odottaa melko pitkään. Ilokaasutripistä palautuminen kesti aina jonkun aikaa. Kun M-E lopulta sai jotain sanotuksi, hän ihmetteli itsekin omaa olotilaansa. ”Kuulen kyllä kaiken mitä sanotte, mutta en vaan pysty reagoimaan!” hän sanoi.

Ei mennyt kovin kauan, kun supistus oli niin voimakas, että kätilö ehdotti jo suunnitelman mukaista selkäpuudutteen laittoa. M-E jäi silmät kiinni kaasumaski naamalla, eikä puhunut mitään. Antureiden mukaan supistus oli jo mennyt ohi, mutta hän oli edelleen poissa. Aloin kysellä, että missä hän on, ja onko kaikki hyvin? Autettiin kätilön kanssa jo maskia pois naaman edestä.

Sitten alkoi hervoton nauru ja hytkyminen, hyvä ettei tippunut lattialle sängyltä! Siitä selvittyään M-E sanoi olleensa jossain teknobileissä. Hän horisi jotain yksisarvisista ja sateenkaarista. Ja että vauvan sykkeen nakutus oli ollut biitti joka kertoi milloin hänen pitäisi synnyttää tai jotain vastaavaa. En muista tätä tripin kuvausta tarkalleen, se olisi kyllä pitänyt laittaa muistiin!

Mutta kaikesta tästä poissaolosta huolimatta, tai sen lisäksi, kivut olivat kuulemma kovat. Anestesialääkäri oli kutsuttu, enää se yksi pelottavimmista vaiheista edessä, jossa selkäytimeen tökättäisi neulan avulla letku, jota pitkin autuaaksi tekevä puuduteaine pääsisi uimaan suoraan keskushermostoon…

Piinaavat minuutit – ”Ei tää nyt vaan onnistu”

Anestesialääkäri saapui paikalle, olimme valmiudessa. Inhottavinta ja pelottavintahan tuossa epiduraalin laitossa on se, että sen aikana synnyttäjän pitää olla mahdollisimman paikallaan ja vielä vaikeassa asennossa selkä kippurassa. Mitä jos juuri silloin alkaakin supistus, kun neulaa ollaan tökkäämässä selkäytimeen? Hyi kamala mikä ajatus.

Lääkäri aloitti hommansa edellisen supistuksen mennessä ohi. Kestää… Kestää… Vilkuilen supistuslukemaa. Edelleen tasaista perustasoa. Vieläkin kestää…

Sitten lääkäri alkaa tuhista jotain. Jokin ei nyt onnistunut.

Katetri ei kuulemma ”uinut” paikalleen, koska puhkaisi vahingossa verisuonen ja meni verisuoneen. Koko homma piti aloittaa alusta. Ei voi olla totta!

Uutta supistusaaltoa puskee. Anturilukemat tapissaan, ja M-E tärisee vielä kerran ilokaasumaskin takana, silmät kiristettynä kiinni, ja minun kättä puristaen. Lopulta aalto on taas ohi, ja uusi yritys.

Sama piina toistuu. Sekunnit ovat pitkiä, koitan hengittää syvään ja odottaa. Pidän M-E:tä kädestä. En halua enää katsoa anturin lukemia. Nyt se saa luvan vain onnistua.

Näin lopulta tapahtuukin. Huh, piina ohi! Lääkäri puristelee jäykkää lääkeainetta paksusta ruiskusta vielä hetkisen aikaa selkäytimeen. Jonkin ajan päästä pitäisi alkaa helpottaa.

Kipu muuttuu paineeksi

Epiduraalin jälkeen kipukokemukset ovat kuulemma siedettävämpiä. Supistus on enemmän paineen tunnetta kuin kipua. Kakkahätää. Tuntuu kuulemma siltä että se lapsi on ihan just tulossa jo.

Tässä vaiheessa ollaan jo todella pitkällä voiton puolella!

Järeimmät aseet kipua vastaan on saatu käyttöön ja avautuminen on lähes valmis. Ei oo totta, hän oikeesti syntyy kohta! ”En mä oo tähän valmis vieläkään!” taisin sanoa ääneenkin. ”Tää tuli niin äkkiä!”

Paineen tunnetta ei tarvinut kovin kauaa tunnustella. Kohta oltiin jo siinä tilanteessa, että kätilö sanoi ponnistuksen olevan mahdollista. Tässä vaiheessa myös minulle tuli jo kolmas tärkeä tehtävä: painaa sinistä kutsunappia, kun kätilö niin pyytää! Tällä saataisi toinen kätilö paikalle syntymän hetkelle auttamaan.

Ei aikaakaan, kun käsky kävi ja sininen nappi toi paikalle toisen kätilön.

En siinä ehtinyt pitkään ihmetellä, kun syntymä vaan tapahtui. Toinen lapsemme oli tullut maailmaan!

Miltä oman lapsen syntymä tuntuu?

Tähän kysymykseen on vaikea vastata. Se on tunne, jota ei muuten koe. Sitä on vaikea sanoittaa.

Lapsi parkaisi heti, ja sen äänen kuuleminen sai kyyneleet silmiin. Oloni oli siinä hetkessä niin helpottunut ja liikuttunut, että on vaikea keksiä missä muualla samanlaista tunnetta saisi kokea. M-E:kin itki, varmaan ainakin helpotuksesta ja onnesta.

Viimein se oli ohi, ja hän oli täällä.

Minusta tuntui, että tunsin vastasyntynyttä lastamme jo ainakin vähän.

Miehenä mukana synnytyksessä

Ensimmäinen synnytyksemme oli alkuvaiheessa dramaattinen helpottaen sitten loppua kohti. Tämä toinen kerta meni oikeastaan vähän samalla kaavalla. Omasta mielestäni tällä kertaa kokonaisuus meni vähän paremmin kuin viimeksi, koska olimme alusta lähtien synnytyssalin apujen piirissä emmekä omillamme osastolla.

Oma roolini oli minulle nyt vähän helpompi kuin ekalla kerralla. Tunsin myös olevani paljon pienemmässä roolissa kuin ekalla kerralla, koska olimme heti alusta alkaen hoitohenkilökunnan hyvissä käsissä.

Paikka oli tällä kertaa jo tuttu, ja tiesin vähän mitä odottaa. Pelkopolikäynnit lähiaikoina olivat tuoneet paikkaa vielä entisestään tutummaksi. Enää ei tarvinnut jännittää esimerkiksi synnyttämään saapumista, joka on yksi jännitystä aiheuttavista asioista.

Lopulta saavuimme synnärille suunnitellusti ja ilman kiirettä, niin minun ei tarvinnut kokea jännää lähtöä. Tuntui että pääsin yhdestä isoimmasta jännityksen aiheuttajasta kuin koira veräjästä. Ollessamme valmiiksi jo sairaalassa synnytyksen käynnistyessä, koin roolini synnytyksessä mukana olevana miehenä helpompana mitä se olisi ollut supistusten kanssa kotoa lähtiessä.

Kuten aiemmin mainitsin, synnytyksen aikana tunsin olevani melko hyödytön. Olin läsnä, pidin kädestä, mutta mitään en taaskaan voinut tehdä. Jäi ehkä vähän tyhjä fiilis. Kysyin jälkeenpäin M-E:ltä, miten hän koki minun olemiseni. Hän sanoi että ei valittamista, mikä on varmaan tärkeintä. Mutta itselle jäi vähän ontto kokemus, olihan kaikki niin nopeasti ohi. Koko homma kesti siis ekoista supistuksista lähtien vain reilun kolme tuntia.

Toisaalta voi se olla hyväkin asia, että mitään suurempaa kokemusta ei syntynyt. Ehkä kaikki menikin vaan nappiin, ja sain hoidettua isän tehtävät niinkuin pitääkin?

Vauva syliin ja kotia kohti!

Matkamme jatkui tästä järkytyksen ja helpotuksen tilasta pikkuhiljaa eteenpäin. Sain vauvan syliini kun M-E kävi suihkussa, ja pidin häntä sylissä istuessani samassa keinutuolissa jossa istuin esikoisemme kanssa pari vuotta aiemmin.

Kun kaikki oli todettu olevan kunnossa sekä äidillä että lapsella, lähdimme lipumaan kohti potilashotellia. Jätimme taaksemme tämän saman synnytyssalin jo toista kertaa elämässämme. Tässä samaisessa salissa numero 13 olimme saaneet kokea kaksi elämämme suurta ihmettä. Nämä ihmeet kulkevat sydämissämme koko loppuelämän.

Emme tienneet, tulisimmeko enää koskaan palaamaan tuonne TAYSin neljänteen kerrokseen. Mutta tästä oli hyvä jatkaa eteenpäin.

Meitä oli nyt neljä.

Lue tarinani ensimmäisestä synnytyksestä, sekä miten mieskin voi pelätä synnytystä

Lue myös: Viikon ruuat kotiovelle 54 eurolla