Takana oli viisi vuotta elämää lapsiperheenä, ja odotimme kolmannen lapsemme syntyvän keväällä 2022.
Tämä on kolmannen lapsemme synnytyskertomus isän näkökulmasta kerrottuna.
Synnytyskertomus isän näkökulmasta – Kolmas kerta toden sanoo!
Meillä oli koettuna kaksi käynnistettyä synnytystä ja muun muassa synnytyspelon käsittelyä yhdessä pariskuntana pelkopolilla. Ensimmäinen synnytys oli omalla tavallaan traumaattinen kokemus, jonka jälkeen minun oli ollut vähän vaikea asennoitua toiseen synnytykseen. En oikein ollut varma, haluaisinko ensimmäisen jälkeen edes enää lisää lapsia, koska mietin vähän liikaa sekä lapsen että äidin terveydellisiä riskejä.
Lue myös: Miehenä pelkopolilla
Toisen jälkeen kolmannen kohdalla en enää samalla tavalla miettinyt asioita niin pitkälle. Aiemmista oltiin selvitty tavalla tai toisella, joten tavallaan oli enemmän luottoa siihen että kaikki järjestyy parhain päin.
Tällä kolmannella kerralla oli jopa käynyt niin, että kaikki muut perhe-elämän asiat veivät huomioni, enkä kyennyt antamaan raskausajalle paljoakaan panosta. Tähän maailmaan aiemmin putkahtaneet lapsemme täyttivät tehokkaasti kaiken ajan.
Nyt jälkikäteen ajattelen, olisiko kyseessä voinut olla myös pelko kohdata sitä tosiasiaa, että joudun taas kerran mukaan synnytykseen? Halusinko vältellä ajatusta viimeiseen asti?
Synnytys kun on tapahtuma, joka onnistuessaan tuottaa lopulta parhaan mahdollisen palkinnon, mutta sisältää myös paljon isoja kysymyksiä elämästä ja kuolemasta. En todellakaan halunnut tietää, mikä voisi mennä pieleen. No, kyllähän minä varmaan tiesin, mutta en halunnut aktiivisesti ajatella niitä asioita.
Lue myös: Isän valmistautuminen lapsen tuloon
Onkohan toi lapsivettä?
Historia toistaa itseään, vai miten se meni.
Ensimmäinen lapsemme syntyi joulun pyhinä. Toinen viikonloppuna, kun isovanhemmat olivat juuri sattumalta meillä käymässä. Eli lastenhoito järjestyi silloin helposti ilman lisäsäätöjä.
Nyt oli tulossa pääsiäisviikonloppu. Isovanhemmat pääsivät pitkästä pitkästä aikaa tuona viikonloppuna meille käymään. Tämä ei ollut itsestäänselvyys, koska olimme sairastelleet pitkin kevättä. Laskettu aika oli pääsiäisviikon keskiviikkona, joten viikonlopun alkaessa sanoin eräässä puhelinkeskustelussa sukulaiselle, että ”Musta tuntuu että se tapahtuu nyt viikonloppuna!”
Jotenkin oli vaan sellainen tunne. Loppuraskaus oli jo pitkään ollut vaimolleni M-E:lle sananmukaisesti raskasta aikaa. Pitkään olimme jo kaivanneet hänen hyvin paksuun oloonsa helpotusta. Nyt olisi erittäin hyvä hetki sille!
10kk odottelua ja sitten yllätyslähtö!
Pääsiäistä ehti kulua maanantaihin asti, kun aamulla herätessä oli joku pieni märkä läiskä lakanassa.
”Noniin, olisko se siinä, joko lähdetään?”
Vaimoni M-E ei ollut aluksi millänsäkään, mutta eipä mennyt kauaa, kun hän alkoi viittilöidä että hei, nyt muuten supistaa ihan oikeasti ja kipeästi!
Tässä raskaudessa supistuksia oli ollut jo aiemminkin, ihan eri tavalla kuin aiemmin, joten minäkään en oikein osannut heti sanoa että mistä on kyse. Että onko tää nyt jotenkin erilainen kuin ne aiemmat, mitä on tullut jo pitkän aikaa?
Kyllä se oli. Nyt oli tosi kyseessä!
Ja kuten kirjoitin aiemmassa synnytykseen valmistautumisesta kertovasta postauksessani, en ollut yhtään valmis lähtemään.
Kaikki oli ollut jonkin aikaa enemmän kuin odotettavissa, mutta kiirehän siinä silti tuli!
No, tässä vaiheessa ei sinänsä ollut vielä kiire, vaikka tavallaan olikin. Emme voineet tietää miten synnytys tulee etenemään. Aiemmat kokemukset käynnistettyjen synnytysten nopeasta etenemisestä ovat olleet sellaisia, että nyt meillä oli ”lupa lähteä sairaalaan ensimmäisestä supistuksesta”. Ja myöskin vahva halu toimia näin. M-E:n suurin pelko oli se, että synnytys etenisi supernopeasti, eikä hän ehtisi saamaan kivunlievityksiä ajoissa.
Synnytyskertomus isän näkökulmasta jatkuu: Käytännön asiat stressaa?
Nyt kun meillä oli isovanhemmat jo valmiiksi kotona ja oli vapaapäivä töistä, niin nämä käytännön asiat menivät ihanan helposti!
Isälle nämä käytännön jutut ovat konkreettisimpia asioita, jotka pitää järjestellä synnytyksen lähestyessä. Eihän ne tietysti ole mitään verrattuna synnyttäjän kehossaan kokemiin asioihin, mutta omalla tavallaan ne stressaavat isää ehkä pitkäänkin. Onneksi meidän lapset ovat osanneet valita syntymälleen aina käytännöllisen ajankohdan!
Hyppäsimme siis autoon ja ennätimme Tampereen yliopistolliseen sairaalaan melko nopsasti, sinne ajaa meiltä alle vartissa. Mikä ihana turvallisuuden tunne asua näin lähellä näin hyvää sairaalaa!
TAYSin uusi synnytysosasto oli meille täysin vieras. Aiemmat lapsemme syntyivät vanhalla puolella (molemmat vielä samassa salissa). Haahuilimme oikeaan paikkaan ja aloimme ihmetellä, miten siellä tulisi toimia. Ihan kohta meidät huomattiin, ja saimme palvelua. Seurantahuoneeseen siis käyrille, perussetti.
Siinä sitten tilanne rauhottui, eikä supistuksia kuulunutkaan enää samaan malliin. Perussetti sekin.
”Kyllä se kotona supisteli tosi tiuhaan.”
Nyt saimme ensimmäistä kertaa kokea, millainen on spontaanin synnytyksen latenssivaihe.
Pääsimme hetken seurannan jälkeen vapaalle, ja saimme odotella rauhassa muutaman tunnin ja katsoa mihin suuntaan synnytys etenee. Vietimme aikaa sairaalan pääaulan kahviossa sekä pihalla pienellä kävelylenkillä. Tilanne oli rauhallinen ja hallinnassa. Mitään akuuttia hätää ei ollut, ja olimme lähellä synnytyssalia, jos sille tulisi tarvetta. Loistavaa!
Tässä vaiheessa oloni oli melko rauhallinen ja rentoutunut. Vaikutti siltä, että syöksysynnytystä ei ole näköpiirissä ja olimme tosi lähellä apuja, jos jotain yllättävää tulee. Ja tämähän oli kaiken lisäksi vielä lapsivapaata aikaa, mehän oltiin siis melkein kuin treffeillä kaksin!
View this post on Instagram
Tapahtuuko mitään?
Odottelun jälkeen kävimme sovitusti tsekkauksella. Lopputuloksena oli jälleen sama, eli uusi odottelujakso. Saimme luvan lähteä kotiinkin välillä, jos siltä tuntuisi. Tätäkin vaihtoehtoa harkitsimme hetken. Ensin piti kuitenkin käydä syömässä.
Olimme lähteneet kotoa aamupäivällä, nyt päivä oli jo taittunut iltapäivään. M-E koki, että hän uskaltaa lähteä jo sairaalan ulkopuolellekin, sen verran rauhallinen oli synnytyksen etenemistahti. Lähdimme siis autolla käväisemään syömässä.
Kaikista maailman paikoista päädyimme sitten Kalevan Prismalle pääsiäisbuffettiin! Tämä varmaan viimeistään todistaa, että olemme pesunkestävä prismaperhe, kun edes piakkoin edessä oleva synnytys ei pidä meitä poissa Prisman välittömästä läheisyydestä!
Prisman Buffan pääsiäissapuskat maistuivat, ja mätin olan takaa tankaten mahdollista tulevaa koitosta varten. En tiennyt oliko edessä pikajuoksu vai maraton, joten tankkasin varalta sille pisimmälle mahdolliselle matkalle.
Kun lusikoin toista lautasellista omenahyvettä pehmiksen kera, oloni oli jollain tavalla absurdi. M-E meinaan kellotti siinä samalla vastapäätä supistuksiaan, ja välissä aina jatkoi ateriointia.
”Siis supistaako sua oikeesti?”
Oli niin vaikea uskoa tämän tapahtuvan.
Että hänellä on ”tavallisia” supistuksia, jotka hän voi ottaa vastaan naama peruslukemilla ruokailun ohessa, ja vieläpä muualla kuin sairaalassa. Tätä kun ei ole ennen tapahtunut.
Sain syötyä reilusti enemmän kuin tarpeeksi. M-E sai myös riittävästi, jotta energiaa olisi tulevaan koitokseen. Vaikka emmehän me vielä tienneet, tulisiko meillä olemaan lapsi sylissä jo samana päivänä vai vasta parin päivän päästä.
Sitten tuli taas kiire…
Nopea jännityksen tiivistyminen
Ruuan jälkeen aloimme olla valmiita lähteä takaisin sairaalalle. Sen verran oli supistellut koko ajan, että kotiinlähdön voisi nyt kyllä unohtaa.
”Käynkö vielä kaupassa hakemassa vähän eväitä?”
”Et varmasti käy, nyt mennään!”
Parkkipaikalla vielä ennen autoon nousemista supisti kovasti, ja vieressä vanha rouva katseli hymyssä suin.
”Syntyykö tänään?” hän kyseli hyväntahtoisesti.
”No tänään tai huomenna”, M-E vastasi.
”Onnea matkaan!”
Hurautimme ripeästi takaisin sairaalaan, onneksi se oli viiden minuutin päässä. Koitin vältellä kuoppia ja töyssyjä, ne kun tekivät kuulemma tosi pahaa, ja autossa oli muutenkin vaikea istua.
Nopealla temmolla siirryimme tarkkailutilaan, jossa supistukset jatkuivat säännöllisinä ja kipeinä. Jos hetki sitten pohdimme, josko lähdetään vielä käymään kotona, niin nyt alkoi olla selvää, että takaisin ei ole enää paluuta.
Tässä vaiheessa soittelimme lapsille kotiin. Kerroimme heille vasta nyt, että vauva taitaa kohta syntyä, ja emme ole ihan heti tulossa takaisin. Lapsilla oli kotona iloinen ja odottava tunnelma isovanhempien kanssa, mikä lämmitti mieltä. Toki omasta mielestäni olisi pitänyt vähän aiemminkin jo kertoa tilanteesta juuri niin kuin se on, mutta M-E oli niin epävarma koko hommasta, että hän halusi mennä minimitiedotuksella mahdollisimman pitkään.
No sitten alkoi taas supistaa kipeästi, ja piti lopettaa puhelu. Heippa, nähdään pian!
Mikä ihmeen vauvabuumi? – Synnytysosastolla oli todella hiljaista
Synnärillä emme nähneet tai kuulleet ketään muita asiakkaita koko käyntimme aikana. Kaikki tarkkailutilat olivat pimeinä, eikä käytävillä näkynyt eikä kuulunut mitään liikettä.
Uutuutta hehkuva synnytysosasto tarjosi meille siinä mielessä todella kiireettömän ja rauhallisen kokemuksen.
Koska synnytys näytti nyt etenevän jo vauhdilla eteenpäin, ja toiveissa oli ollut mahdollisimman nopea epiduraali, niin pääsimme lähtemään saman tien kohti synnytyssalia.
Tässä kohtaa aloin jo pikku hiljaa tuntea jonkinlaista helpotuksen tunnetta.
Epiduraali oli taikasana jota kohti halusimme molemmat edetä mahdollisimman pian. Aiempien synnytysten perusteella siitä lähtien kaikki tulisi olemaan niin paljon helpompaa, ja mieleen alkoi hiipiä jo mahdollisuus lapsen syntymästä ihan lähiaikoina. Muutama tunti ehkä? Kait me tämä kestetään? Ollan hyvissä käsissä, ja kaikki apu aivan lähellä.
Sanoisin että tässä vaiheessa aiemmista synnytyskokemuksista oli paljon apua. Pysyin rauhallisena, koska tiesin suurin piirtein miten homma todennäköisesti tulee etenemään. Vaikka ympäristö oli tällä kertaa uusi, prosessissa toistuivat samat tutut asiat. Tämä rauhoitti mieltä, ja antoi jonkinlaisen käsityksen tilannekuvasta, missä mennään.
Synnytysali – Synnytyssviitti!
Sali johon meidät ohjattiin tarkkailutilasta, oli TAYSin vanhoihin saleihin verrattuna valtavan kokoinen, ja paljon käytännöllisempi ja mukavampi. Se sijaitsi käytävän päässä ja rakennuksen kulmassa, joten kyseessä oli valoisa, avara ja hiljainen sviitti, johon oli todella hyvä syntyä.
Sänky, pöytä, keinutuoli… ja huoneen perällä eräänlainen sohva. Kulmassa paikat jumppapallolle ja säkkituolille. Kaikki hyvin mietitty, jotta salin käyttökokemus olisi mahdollisimman hyvä.
Itse mukana olevana tukihenkilönä pidin siitä, että minulle oli oma paikka ja todella hyvin tilaa koko ajan salin takaosan puolella. Kätilö touhusi oven puolella, eikä minun tarvinnut jatkuvasti huolehtia olenko tiellä tai väärässä paikassa.
Vanhassa salissa koin enemmän olevani ulkopuolinen tai ylimääräinen. Koin että olin hieman tiellä, ja esimerkiksi epiduraalia laitettaessa minun piti siirtyä sängyn toiselle puolelle ahtaaseen rakoon. Nyt näitä kokemuksia ei ollut.
Epiduraali ajoissa – Puoli voittoa!
Kätilö kyseli jo aiemmin tarkkailutilassa, että taisi olla sitä epiduraalia toiveissa?
M-E siinä vaiheessa vielä vähän puolittain mietiskeli, että niin, joskohan sitä nyt jo…
Aiempien keskusteluidemme ja sopimustemme pohjalta minä yritin kovasti siihen kompata, että joo joo, heti vaan! Kyllä sä haluut sen!
Se siis tilattiin, ja edessä oli yksi synnytyksen piinaavimmista hetkistä.
Epiduraalin odottelu ja laittaminen on joka kerta ollut minulle todella piinaavaa.
Ensin että saadaan anestesialääkäri paikalle. Sen jälkeen pitäisi odottaa että supistus menee ohi, jotta voi alkaa laittaa katetria selkäytimeen. Tämä toimenpide on jotain sellaista, mikä kuulostaa tavalliselle ihmiselle aivan sairaalta. Ja myös pelottavalta.
”Pyöristä selkää, ja älä sitten liiku.”
Nuo kaksi asiaa voi olla synnyttäjälle aivan todella hankalia toteuttaa. Selkää on vaikea pyöristää, koska maha. Ja kestää kipeä supistus liikkumatta… en tiedä miten se on mahdollista.
Sitten kun sen laitto alkaa, niin koko ajan pelkona on se seuraava supistus. Kestää kestää… kauanko vielä?
Nytkin toimessa kesti jonkin aikaa. Ensin kamojen levitys pöydälle ja valmistelut, selän pesu… sitten neula kouraan ja pisto selkään. Putken ujuttaminen paikoilleen, sitten puudutetta putkeen. Se neste on niin jäykkää tavaraa, että sen puristaminen sinne kestää vähän aikaa.
Tänä aikana oli myös aivan hiljaista, lääkäri kun ei kertonut homman etenemisestä mitään. M-E alkoi kysellä, että miten se sujuu. Mä kun seurasin lääkärin toimia koko ajan, ja tiesin aiemmista kerroista mitä vaiheita siihen kuuluu, niin mä sitten vastasin, että hienosti menee, eikä enää kestä kauaa.
”Mistä sä sen tiiät?”
”Luota muhun, mä vaan tiedän nää jutut!”
Kaasua kaasua, lisää kaasua!
Epiduraali saatiin kuin saatiinkin paikoilleen, ja sen todettiin myös tehonneen pahimpiin kipuihin. Huh, mikä helpotus!
Kuin ihmeen kaupalla koko pitkältä tuntuvan laiton aikana ei tullut yhtään kipeää supistusta. Tätä en ihan ymmärrä, koska muuten niitä tuli tosi tiuhaan, tasaisin väliajoin.
Voisiko tämä olla kohta jo tässä? Edelleen olimme epätietoisia, kauanko tässä vielä tulisi kestämään. Epiduraali vaikuttaa muutaman tunnin, luulisi että siihen mennessä homma olisi jo ohi!
Supistusten koventuessa mukaan oli tullut myös perinteinen ilokaasu. Tässä M-E:llä oli tapana hengittää maskista helpotusta supistuksen ajan, ja siihen vielä vähän päälle. Mun piti siihen sitten sanoa, että hei hengitätkö välillä ihan pelkkää happeakin, ettet nyt mee ihan sekasin?
Siitä on kuulemma vaikea päästää irti, kun pääsee vauhtiin! Pieniä kikatuksia nytkin häneltä saatiin ulos, mutta tällä kertaa ei tainnut lähteä ihan lapasesta sen kanssa. Seos ei tainnut olla kovin vahvalla.
Synnytyskertomus isän näkökulmasta: Voiko epiduraalin jälkeen kävellä?
Mietimmä tätä jo ennen synnytystä, että ilmeisesti myös epiduraalin laiton jälkeen voi nousta jalkeille. Näin tosiaan oli, mutta aiemmissa synnytyksissä ei ollut tullut mieleenkään.
Tällä oli väliä siksi, että M-E:n kokemuksen mukaan supistukset olivat pahimpia kestettäviä juuri makuullaan.
No, hän nousi jalkeille, ja jalat kantoivat hyvin. Supistukset jatkuivat edelleen, ja pyynnöstä autoin niiden aikana painamalla lämpöpussia selkään. Tällä ei vissiin ihan hirveästi vaikutusta ollut kivunhallinnan kokonaisuudessa, mutta tuntuipahan ainakin mukavan lämpimältä, vilukissa kun on!
Seuraavaksi tuli meille molemmille uusi kokemus, kun lapsivedet meni supistuksen aikana niin että pamahti!
Meitä oltiin varoiteltu tästä jo moneen otteeseen, mutta kyllähän siinä vähän pelästyimme molemmat. M-E hengitti ilokaasumaskiin supistuksen aikana, sitten kuului voihkaisu ja pamaus. Hänen kehonsa nytkähti, ja lattialle loiskahti iso lätäkkö. Mun jaloille roiskui myös ihan reippaasti. Huh! Mitäs jos tuo olisi tapahtunut edellisenä iltana leffateatterissa!
Vessassa kuultua: Nyt on muuten iso hätä!
Pyysin kätilön paikalle painamalla nappia. Hän ehdotteli, että nyt olisi hyvä aika käydä vessassa.
Autoin M-E:n tippaletkun kanssa vessaan, ja pönttöön lirautettuaan hän sanoi että nyt kyllä tuntuu ihan kuin tulisi kakka…
Sitten tuli kiire, ei se mikään kakka ole, vaan meidän vauva!
Autoin hänet äkkiä takaisin sängylle, ja sieltähän se alkoi itseään puskea jo väkisellä ulos! Se on menoa nyt!
Karjumista maskiin ja lapsi pihalle
Vessasta takaisin sängylle päästyämme kätilö alkoi tehdä sisätutkimusta, ja totesi että hyvin on auennut ja eipä enää ole paljoa jäljellä… Ja saman tien ei ollut enää mitään jäljellä!
Lapsi halusi ulos tähän maailmaan. Nyt heti.
Sain tehdä jälleen yhden tärkeistä tehtävistäni, jonka olen tehnyt jo kahdesti aiemmin.
”Painatko tuota sinistä nappia!”
Se tarkoittaa siis suomeksi sitä, että lapsi syntyy nyt, tarvitaan paikalle toinen kätilö.
Ja minähän painoin, kaikesta sielustani ja oikein kokemuksen tuomalla syvällä varmalla otteella.
”AAAAAAAA!”
”Mä kuolen!!!”
M-E karjui suoraa huutoa ilokaasumaskiin.
Kahdella ponnistuksella vauva syöksyi ulos. Samassa hän rääkäisi.
Tässä kohtaa silmäni kostuivat helpotuksesta, ilosta ja onnesta, kuten joka kerta aiemminkin tässä tilanteessa. Hän oli täällä, ja kaikki oli hyvin!
M-E:n ensimmäiset sanat lapsen syntymän jälkeen: ”Kuka hullu lähtee tähän hommaan vapaaehtoisesti…?”
View this post on Instagram
Synnytyskertomus isän näkökulmasta – Aina kun mä oon ollut synnyttämässä…
Perinteitä vaalittiin tälläkin kertaa. Joka kerta olen ottanut vauvan ”ensi-imetyksen” jälkeen paidan sisään ja istunut jonkin aikaa keinutuolissa, eikä tämä ollut poikkeus. Tuo tunti tai pari syntymän jälkihöyryissä hurahtaa synnytyssalissa tosi nopeasti. Vauva antaa sellaisen energiaryöpyn, jonka avulla jaksaa rankankin kokemuksen jälkeen eteenpäin. Sykkeet tasaantuu ja pikku hiljaa alkaa päivän koitosten käsittely pään sisällä.
Menee hetki tai toinenkin, että ymmärtää tilanteen. Sylissäni on nyt vihdoin se uusi pieni ihminen, joka tulee asumaan meidän perheeseen!
Tunsin suurta helpotusta, että kaikki oli todella hyvin. Vauvalla näytti olevan kaikki kunnossa, ja M-E näytti silminnähden erittäin hyvävointiselta.
Synnytys oli vihdoin ohi, ja voisimme aloittaa uuden jakson elämässämme.
Ajanjakson, jossa meidän perheessämme on viisi jäsentä.
// Markus
No huh huh. Aikamoista hommaa on kyllä! Nauratti teidän viime hetken prismailut 😀 Prisma 4 lyfe.
Vauva on ihana.