Raskausviikko 22, joulukuu 2021: Milloin kertoa raskaudesta?
Kun rakenneultra oli vihdoin takana, ja joku mentaalinen rajapyykki siis saavutettu, niin ajattelimme kertoa asiasta myös muille. Olin toki jakanut asian jo muutamalle ystävälle, mutta tälle innokkaimmalle yleisölle, eli sukulaisille emme vielä olleet hiiskuneet sanaakaan.
Lue lisää: Kauan odotettu rakenneultra!
Ei sillä, etteikö raskaus olisi jo pitkään näkynyt muillekin, mutta asian varmistaminen on kuitenkin eri asia. Lisäksi meillä lähisukulaisiin törmääminen sattumalta ei ole oikeastaan mahdollista, eli asian huomaaminen ei ehkä niinkään tullut kyseeseen.
Ihan ensin kerroin omalle äidilleni, koska hän oli sattumoisin kylässä rakenneultran aikaan. Äitini oli jo joskus raskausviikolla seitsemän (?) mummolassa käydessämme kysellyt, olenko raskaana kun olen niin kalpea. Vastasin, että kai sitä kaikki on mahdollista, vaikka tiesin kyllä tuolloin jo oikein hyvin raskaudesta.
Lue lisää: Migreeni alkuraskaudessa vei ensiapuun – raskausviikot 8 ja 9
Mummo kertoili uutisen ukille ja sitten kerroimme Markuksen vanhemmille.
Tämä taisi tulla melkoisena yllätyksenä kaikille.
Itse vähän ihmettelen yllätyksen suuruutta, sillä olen kyllä tuonut hyvin ilmi haaveeni kolmannesta lapsesta (ja neljännestä, heh. Viidettä en enää lupaa.), mutta ehkä ihmetys alkaa tässä iässä mennä jo mittariin kertyneiden vuosien piikkiin.
Oma äitini sai minut 39-vuotiaana ja siskoni sai esikoisensa suunnilleen samassa iässä, eli ei tämän iän sinänsä perhepiirissä pitäisi olla mikään ihme. Omassa ystäväpiirissäni lapset ovat myös syntyneet neljänkympin molemmin puolin, eli silläkin tavalla tämä tuntuu itselleni tosi ”normaalilta” iältä saada lapsia.
”Äiti ootko tosissas, mä en usko?!”
Lapsille kerroimme raskaudesta vasta isovanhemmille kertomisen jälkeen.
Näytimme ultrakuvaa ja kerroimme, että äitin mahassa kasvaa heille pikkusisarus.
Olin ihan varma, että esikoisemme alkaisi kysellä heti sukupuolesta, koska hänellä on mahdoton prinsessakausi meneillään. Mutta ei, olin täysin väärässä! Niinkuin me aikuiset tällaisten oletusten kanssa usein. Hän oli vaan niin hämillään ja niin onnellinen.. Hyrisi tyytyväisyyttä.
Ja ei meinannut millään uskoa asiaa todeksi. Kyseli uudestaan ja uudestaan, olemmeko tosissamme?
En sinänsä ihmettele tuota epäuskoa. Meidän perheessämme elämisessä huono puoli lapsille on vanhempien viljelemä sarkasmi, josta emme yrityksistä huolimatta tunnu millään pääsevän eroon. Ja esikoisesta huomaa, että hän ei välillä tiedä uskoako vai eikö, kun jompi kumpi vanhemmista ”juksaa” niin usein.
Vauva-asiaan liittyen pitää vielä kertoa yksi muisto viime keväältä. Esikoinen kyseli, että eikö hän voisi saada vielä pikkusisarusta? Sanoin, että enpä tiedä vielä. Tämän jälkeen hän itki vuolaasti minulle sitä, että eikö hän todella siis voi saada lainkaan omaa vauvaa ennen kun hän on aikuinen? Ei hän mitenkään jaksaisi odottaa niin kauan..
Jotenkin niin liikkis. En muista itse pienenä olleena vauvojen perään, mutta muistan kyllä toivoneeni itselleni leikkikaveria.
Jotenkin ihana ajatus, jos esikoinen ymmärtäisi vauvojen ihanuuden jo pienenä ja se jäisi hänen sisimpäänsä elämään <3
Miten teillä? Milloin kerroitte ilouutisen lähipiiriin? Millä tavalla kerroitte? Kerro tarinanne kommentteihin!
//M-E
Lue edellisestä raskausviikosta 21
