Ensimmäinen lapsi – Vaatevastuu valui äidin kontolle
Pakko myöntää, että ensimmäisen lapsen kohdalla M-E hoiti lapsen vaatehuollon aikalailla yksin. Itse osallistuin lähinnä pyykkirumbaan ja lapsen pukemiseen, mutta vaatesuunnittelu ja hankinta ei ollut millään lailla vahvuuteni.
M-E hoiti muistaakseni useimmiten vaatteiden läpikäynnin, pienien poislaittamisen ja niin edelleen. Kuvio oli siis varsin perinteinen.
Halusin toki tehdä vaatehuoltoa siinä missä muutenkin hoidin tasavertaisesti lasta. Kaikesta huolimatta homma ei ottanut tuulta alleen, ja kokonaisvaltainen vastuu säilyi edelleen M-E:llä.
Kuten arvata saattaa, tilanne aiheutti monta kertaa puuskahtelua, turhautumista ja tiukkaa sananvaihtoa. Moni on varmaan myös kokenut, kuinka vaikeaa vallitsevaa tilannetta on muuttaa. Kun joku asia on täysin toisen päässä, sitä on vaikea sieltä alkaa siirtämään toisen vastuulle.
Toinen lapsi – isä kehittyy pikkuhiljaa
Toisen lapsen kohdalla olen päässyt asiassa edes hieman eteenpäin.
Nyt minulta on onnistunut pyykkäämisen lisäksi myös vaatteiden läpikäynti. Olen ollut päivittäin vastuussa lasten vaatetuksesta, joten kokonaiskäsitys heidän vaatteistaan on paljon parempi kuin ennen. Pieneksi jäämiset ja puutteet huomaa heti.
Lasten pukeminen on luonnollisesti entistä tutumpaa. Tiedän siitä nyt enemmän ja osaan välttää ehkä isoimpia sudenkuoppia. Mutta en ole edelleenkään päässyt vauhtiin lastenvaatteiden hankintavastaavana.
Mielestäni suurin syy tähän on se, että vaatteita on jo ensimmäisen lapsen jäljiltä niin paljon, että ainakaan nuoremmalle ei välttämättä tarvitse ostaa juuri mitään. Vanhemmalle toki tarvitaan edelleen aika ajoin isompia vaatteita.
Minusta tuntuu, että M-E tykkää vaatteiden ostamisesta enemmän kuin minä, joten hän yleensä niitä ostelee jopa ennen kuin tarve on akuutti. Lapset saavat uusia vaatteita silloin tällöin myös lahjaksi. Tässä ollaan siis tilanteessa, jossa talo on täynnä lastenvaatteita, ja M-E kantaa vastuuta uusien hankinnasta. Siksi roolini asiassa on niin pieni kuin se on.
Mutta sitten päästäänkin siihen ydinkysymykseen…
Isät eivät osaa pukea lapsia?
Isä, oletko kohdannut tilanteen, jossa puet lapset parhaan kykysi mukaan, ja onnistut mielestäsi loistavasti. Tämän jälkeen saat kuulla, miten vaatteet eivät mätsää ollenkaan keskenään!
Tai laitat sukkahousut väärin päin, niin että saumoista kaikki äidit näkee että ne on väärin, mutta sinusta ne toimii aivan hyvin. Eikä vauvakaan huomaa mitään eroa.
Jep, joskus on näin päässyt käymään. Itse myönnän että minulta puuttuu vähän sitä jotain, mitä tulee lasten pukemiseen. Ajattelen lähinnä käytännöllisyyttä ja vaatteen toimivuutta. Otan usein laatikosta ensimmäisen vaatteen joka sattuu käteen, ja sillä sitten mennään jos se on malliltaan ja kooltaan hyvä. Mietin tietenkin onko vaate tarpeeksi lämmin ja suojaako se tarpeeksi. Katson hiukan myös väriä, mutta funktionaalisuus on se tärkein juttu. On moneen kertaan todettu, että ei vauvaa tai pientä lasta jaksa montaa kertaa pukea hankalaan vaatteeseen vain sen ulkonäön takia.
En seuraa muotia, enkä tiedä mikä on just nyt kuuminta. Toki Instagramissa perheblogien maailmassa näitä hyppii aika ajoin silmille, mutta silmissäni ja aivoissani on tietyssä kohtaa jokin musta aukko jonne tällaiset jutut uppoavat.
Toki osaan arvostaa hienoja ja laadukkaita vaatteita. Ero laadukkaan vaatteen ja halvan retkun välillä on suuri. Eron huomaa ulkonäön lisäksi sekä käyttömukavuudessa että kestävyydessä.
Lastenvaatteiden värivalikoima on usein syvältä!
Poikien värit ja tyttöjen värit. Jotain aivan järkyttävää!
Vaatteiden värityksen suhteen olen samoilla linjoilla M-E:n kanssa näistä ”poikien” ja ”tyttöjen” väreistä. Monestikaan emme suostu ostamaan tytöillemme haalaria tai ulkokenkiä tyttöjen värisenä. Jos värijako on se iänikuinen siniset ja pinkit, niin otamme uhallakin ne siniset. Vaatemerkeistä täytyy sanoa että arvostan esimerkiksi Reimaa, jolla ei periaatteessa ole jaoteltu tyttöjen ja poikien värejä erikseen. Kaikilla on oikeus käyttää kaikkia värejä!
Väriteema liittyy vahvasti aiemmin käsittelemääni aiheeseen sukupuolen vaikutuksesta kasvatukseen. Lue lisää: Tytöt ei istu noin.
Pärjääkö isä?
Lueskelin tästä aiheesta Ilana Aallon blogitekstin Mitä jokaisen isän pitää tietää lastenvaatteista.
Siinä todettiin ongelman olevan se, että naiset kantavat historiallista taakkaa ja toimivat portinvartijoina isän tekemisiin. Isä ei siis saa tehdä vaatetushommaa omalla tavallaan, vaan saa aina kuulla kommenttia mitä on tehnyt väärin.
Tämä johtaa isän luovuttamiseen ja koko vastuun sysäämiseen naisen harteille. ”Tee sitten itse, kun kerran osaat paremmin!”
Ja miksi ihmeessä isä on se ”osallistuva” osapuoli? Niin kauan kuin isä vain osallistuu, homma ei ole hänen ydintekemistään, josta hän ei voi myöskään ottaa kokonaisvastuuta.
Miten teillä menee? Kuka hoitaa vaatehuollon, ja miksi?
Gipsy Parrot
Meillä oli Instagramissa arvonta, jossa oli palkintona 25 euron lahjakortti Gipsy Parrotin verkkokauppaan!
Arvonta on päättynyt.
Gipsy Parrot on muutama vuosi sitten imetysvaatteista lähtenyt suomalainen brändi, jonka valikoimista löytyy myös lastenvaatteita ja hiusrusetteja. Saimme kuvissa näkyvät mekot ja bloomersit heiltä. Tämän myötä minäkin nyt tiedän mitkä on bloomersit!
// Markus
Kirjoittelen koti-isyydestä käsin sen minkä vaatesuunnittelultani kerkiän. Ota meidät seurantaan Instagramissa, Facebookissa tai Blogit.fi -sivustolla, niin pysyt kärryillä miten olen onnistunut lasten vaatevalinnoissa!
Mä hoidan vaatehuollon, koska nautin kirppareilla kiertelystä, ja ostovastaavana olen siis se joka on parhaiten kartalla siitä mitä on jo hankittu ja mitä vielä tarvitaan. Meillä iskä on ruokavastaava ja mä melkeinkaikkimuuvastaava. Juuri joku kerta mietittiin miksi tää toimii meillä niin hyvin, ja syy lienee ihan vaan se, että mulle on tosi luontaista tehdä sellasta metatyötä jatkuvasti. Eli päässäni kaiken aikaa suunnittelen mitä pitää hoitaa ja missä järjestyksessä jne. Oon tosi looginen ja suunnittelen asiat yleensä toimivasti. Perheen iskä sen sijaan ei juuri oo ennakoivaa tyyppiä, joten sille toimii ruokahuolto, kun se on niin selkeetä: safkaa tarvii joka päivä samoihin aikoihin samat määrät 😀 Mä myös inhoon ruuanlaittoa, joten hyvä näin.
Mutta ihan anytime luottaisin vaikka koko vaatehuollon myös iskälle, TIEDÄN että se pärjäis mennen tullen. Tyyliä meillä ei juuri ajattele kumpikaan, vaan ennen kaikkea käytännöllisyyttä. Iskän puettua lapset ei tarvii muuhun puuttua kuin kertoa lapsille vaatteiden oikeet värit, iskä kun on niin pahasti värisokea että se opettaa niille ihan mitä sattuu :’D Mitä tulee ”tyttöjen ja poikien väreihin”, niin meillä molemmat merkit käyttää ihan kaikkia värejä. At the moment tytön välikausihaalari on sininen ja pojan punainen 🙂 Oon kuitenkin sitä mieltä, että jos esim poika myöhemmin itse kieltäytyy pinkistä, en aio siihen pakottaa. Siksi(kin) meillä suositaan noita Reiman haalareita. Kunnon haalarit on sen verran tyyris investointi, että niitä soisi sitten käyttävän molempien vaikka nuorempi onnistuisikin myöhemmin kehittelemään itselleen värikriisejä.
Kiitos kommentista!
Kuulostaa hyvältä ajatustavalta, että hyödyntää kummankin vahvuuksia. Jos tämä ei ylirasita kumpaakaan niin hyvä.
Toi värisokeus oliskin muuten hyvä syy oudoille väriyhdistelmille.. ?
Värikriisit saisi tosiaan lähteä lapsista itsestään, eikä niin että vanhemmat syöttää heille jotain. Vaikka ainahan ne syöttää, kun kaikilla on kuitenkin omat mieltymyksensä.
Meillä vaatehuoltovastuut ovat hieman vaihdelleet elämäntilanteen mukaan. Vaimoni ollessa kotiäitinä hän hoiti käytännössä kaiken, mitä nyt itse osallistuin pyykinpesuun. Jäätyäni itse kotiin tilanne taas kääntyi paljolti toisinpäin. Vaatteiden ostovastuu (ja osittain myös tarvekartoitus) säilyi tosin edelleen vaimollani. Tämä kun on hänelle luontaisempaa. Vastapainoksi otin kuitenkin käytännössä koko pyykkihuollon, vaatteiden korjaamisen ja lasten pukeutumisen vastuulleni. Nykisin vastuu pyykeistä ja vaatteiden korjaamisista on lähes täysin minulla, hankinnoista taas pääasiassa vaimolla. Tosin vanhempien lasten kanssa vaatetarpeiden kartoittaminen ja ostaminen sujuu jo itseltänikin hieman useammin ja paremmin, jos toki ei vielä täysin omatoimisesti 😉 Lasten pukeutumisen perään taas katsoo se, joka aamulla heidän matkaan lähettämisestään tai päivähoitoon viemisestään on vastuussa. Eipä ole puolin tai toisin juurikaan valituksia kuulunut, niin kaipa tämä toimii ihan hyvin.
Tuosta pukemisosuudesta tunnistin itseni 🙂 Käytännöllisyys edellä siis mennään silloin, kun minulla on vastuu – eivätkä toisiinsa sopivat värit kerro minulle mitään. Eikö ne sukkahousujen saumatkin sitä paitsi ole mukavammat ulkopuolella, kun eivät ole ihoa vasten painamassa… Sellainen pieni poikkeus tähän tosin on, että juhliin lähdettäessä minä saatan joskus olla se hieman tiukemmin vaatetuksen siisteyttä ja sopivuutta katsova. Erityisesti isompien lasten kohdalla.
Kiitos kommentista, kiva kuulla vähän miten muilla vaatehommat hoidetaan!
Aika samanlailla tuntuu hommat jakautuvan. Olisi tosin mielenkiintoista tietää perimmäiset syyt, miksi naisille vaatteiden hankkiminen on luontaisempaa? Onko se oikeasti näin, vai ajautuvatko/ajetaanko heidät siihen rooliin ja he ottavat sen sitten hoidettavakseen?
En vaan pääse ajatuksissani täysin selville mikä tähän johtaa..
Äkkiseltään lähtisin hakemaan vastausta evoluutiosta. Naisille ulkonäkö on ehkä ollut historian saatossa tärkeämpi ominaisuus parinvalinnassa, eli valituksi tulemisessa. Miehillä taas kyky elättää perheensä (voima, ravinnon hankkiminen, turvallisuuden tuottaminen yms.) ovat olleet tärkeämpiä. Ehkä tätä kautta naiset luontaisesti panostavat enemmän ulkonäköasioihin ja siten vaatteisiinkin – myös jälkikasvun kohdalla. Miehet puolestaan keskittyvät ylläkin mainittuihin käytännön asioihin. Mutta nyt olen kyllä varsin vanhanaikaisella ja hataralla pohjalla ajatuksenkulkuni kanssa.
Osasyy on varmasti myös tuo rooliin tottuminen. Imetysaikana miehen aika kuluu töissä kodin ulkopuolella, kun taas naisella on enemmän aikaa kotona ollessaan miettiä vaateasioita. Perhekerhoissa yms. nämä ovat myös varmastikin aika luontainen puheenaihe, mikä ruokkii entisestään vaatevastaavan roolin ottamista. Kun on vuoden verran tottunut ajattelemaan (tai olemaan ajattelematta) tiettyä asiaa, on asiasta jo muodostunut rutiini.