Omat lapset, nuo täydelliset kullannuput! Kuinka ihania he ovatkaan!
Mutta on myös asioita, jotka heissä ärsyttää. Ei tosin mitään henkilökohtaista, vaan normaaleja lasten kehitykseen kuuluvia asioita, joita vanhempana joutuu kokemaan ja nielemään.
Joka kerta joudun hiukan pinnistämään, jotta pystyisin hanskaamaan tunteeni näiden asioiden kanssa. Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin.
1. Lyhytjänteisyys
Lyhytjänteisyys on ärsyttänyt minua lasten kanssa jo aikana ennen omia lapsia.
Itse olen harkitsevainen ja paneudun asioihin joita teen. Jos vaikka pelaan jotain peliä lapsen kanssa, haluaisin pelata sen alusta loppuun, ja ehkä vielä toisen kierroksen.
Kuten kaikki tietävät, tämä ei kuitenkaan ole kovin usein realismia. Riippuu tietenkin lapsen iästä ja kyseessä olevasta pelistä, kuinka monta minuuttia pelin ääressä jaksetaan. Yleensä ei kovin kauan.
Sama pätee lähes kaikkeen muuhunkin tekemiseen. Pieni lapsi ei jaksa keskittyä yhteen asiaan kovin pitkään.
Tai ehkä asia on pikemminkin niin, että lapsi ei jaksa keskittyä sellaiseen, mikä kiinnostaisi myös aikuista. Joku lapsen oma touhu tai leikki voi viedä hyvinkin pitkäksi aikaa mukanaan, mutta minua se pidä kiinnostuneena kovinkaan kauaa. Minä en välttämättä edes tiedä, miten siihen kyseiseen leikkiin voisi osallistua. Isompi todennäköisyys on, että pilaan koko jutun. Tylsä aikuinen kun olen!
Mutta sitten kun minulla on joku kuningasidea jostain mukavasta tekemisestä, niin lasta ei voisi vähempää kiinnostaa!
Hän jaksaa kolme sekuntia, ja sitten on mielessä jo joku seuraava juttu. Ja sekös käy minun luontoni päälle, kun omat ideat eivät ole yhtään kiinnostavia.
Lue myös: ”Minulla ei ole varaa pitää isyysvapaita” – En usko!
2. Uhma – Lapsi tekee juuri sen minkä kiellät
Uhmaa on kaikilla lapsilla ja se on täysin normaalia, mutta silti. Hermothan siinä kiristyy ja paukkuu.
Pinna alkaa palaa varsinkin siinä vaiheessa, kun lapsella alkaa olla jo hieman enemmän ymmärrystä tekemisestään, ja hän alkaa toimia entistä enemmän tietoisesti vastoin vanhemman käskyjä.
Vanha sanonta kuuluu, että varma tapa saada lapsi tekemään jotain on kieltää se. Aamen!
Sinänsä harmittomissa asioissa sillä ei ole niin paljoa väliä. Niistä selviää vain vetämällä syvään henkeä ja laskemalla mielessään kolmeen. (Ei missään nimessä ääneen, sitä tapaa en halua ikinä käyttää!)
Sen jälkeen korjataan uhmapäissään tehdyn teon mahdolliset seuraukset ja keskustellaan lapsen kanssa järkeviä. Ihan kuin se jotenkin auttaisi asiaan, ettei vastaavaa jatkossa tapahtuisi.
Mutta kun kyseessä on turvallisuus, jonkin asian rikkoutuminen tai tarpeettoman suuren sotkun aiheutuminen, maltti ei ehkä säily ihan samalla tavalla…
En oikeastaan tiedä tapaa, jolla aiheutuneen ärsytyksen ja kiukun voisi lapsen nähden järkevästi ilmaista. Niinpä se ehkä kuulostaa epärakentavalta jankutukselta, näin kauniisti sanottuna. Jälkikäteen saan huomata, miten kommunikaationi luisuu lapsen tasolle. Sitten pyydellään anteeksi huonoa käytöstä puolin ja toisin.
Usein tilanne tosin purkautuu myös huumorin avulla. Olen monesti saanut lapsen nauramaan kanssani hänen uhmakasta käytöstään asiassa, jossa lopulta ”isi oli sittenkin oikeassa”.
Esimerkiksi ulos lähdettäessä hän huusi joskus kurkku suorana, että ei takuuvarmasti laita hanskoja käteen. No, en taistellut turhaan tuulimyllyä vastaan, vaan annoin loogisen seurauksen toimia opettajana. Eipä mennyt ulkona kovin kauan, kun hän aneli hanskoja, koska oli kuulemma kylmä. Tästä episodista saatiin hyvät naurut vielä muutaman kerran tapahtuneen jälkeenkin!
Lue myös: Vuosi 2020 ensihuumasta etätyöapatiaan
3. Rääkyminen kaikesta, kun pitäisi olla hiljaa
Tämä kohta toteutuu useimmin pienemmän kohdalla, joka on vielä puolitoistaisenakin aika vauva. Muistaakseni hän oli ihan pikkuvauvana jo kovempi itkijä kuin isosiskonsa, ja tuntuu välillä olevan sitä edelleenkin.
Hänellä tulee siis hetkiä, jolloin koko maailma on häntä vastaan. Mitä tahansa tapahtuukin, niin se on aihe maailman suurimmalle itkulle.
Useimmiten tämä tapahtuu heti aikaisin aamulla herätyksen jälkeen, tai viimeisenä illalla ennen nukkumaanmenoa. Eli tietysti nämä liittyy väsymykseen ja ruuan tarpeeseen, mutta kun sitä on silti niin vaikea sulattaa.
Kun nuorimmainen herää tapansa mukaan aamulla ensimmäisenä, niin olisi hirveän kiva antaa muiden vielä nukkua edes hetki rauhassa. Mutta jos hän on sattunut nousemaan väärällä jalalla, niin silloinhan huudetaan ihan kaikesta mitä tapahtuu tai jää tapahtumatta.
Vaipanvaihto? Ei missään nimessä. Huutoa.
Maitopullo? Juu, mutta mieluiten heti. Huutoa.
No ota tästä. Hetkellinen tyyntyminen.
Minäpäs nostan sut sohvalle kuten aina ennenkin. Väärä liike! Huutoa.
Maito juotu, nyt on hyvä!
Eipäs olekaan, saisko puuroa, ja mieluiten heti! Huutoa.
Tätä ei tarvitse kovin kauaa jatkaa, että koko perhe on herätetty, ja aivan liian aikaisin. Toiveissa siis vähän parempi äänieristys ja vähän vähemmän väärällä jalalla nouseva lapsi!
// Markus
Kirjoittaja on yleensä varsin lempeä ja rauhallinen isä, joka ei yhdestä lattialle levitetystä jauhopurkista suutu. Seuraa meitä Instagramissa, niin ehkä joskus vielä näet, mikä nostaa tunteet pintaan.
