Lapsen nukuttaminen on yksi maailmanhistorian suurimmista mysteereistä. Miten tämä kaikista luonnollisin asia voi joskus olla niin vaikeaa? Ja kun vielä kaksi lasta pitäisi saada nukkumaan, panokset on tuplattu.
Ensimmäinen lapsi – Kaikki keinot käyttöön
Ensimmäisen lapsen kanssa vanhempien haasteet on helppo laittaa kokemattomuuden piikkiin. Lapsen nukuttamisen eteen tehdään ihan mitä vaan, mikä ei pidemmän päälle välttämättä ole hyvä ratkaisu. Vanhemmat opettavat lapselleen huonoja tapoja nukahtamiseen, joista on sitten vaikea päästä irti.
Meillä ekan kohdalla tällaisia rasittavia rutiineja oli muutamia. Ensin pikkuvauvana oli nukuttaminen kantoreppuun. Nukahtaminen oli muuten hankalaa, mutta kantorepussa isin masulla vauva sai mukavasti unen päästä kiinni. Sitten sitä saikin kyykätä aika pitkään joka ilta vauva rinnalla. Jalat vahvistuivat, mutta pää levisi.
Siitä vaihdettiin omaan sänkyyn, johon nukahtaminen ei tuon jälkeen tietenkään onnistunut helposti. Vauva oli tottunut nukahtamaan hytkytykseen, ja sitä hän sitten sai.
Ja niin puutui joka ilta vanhempien kädet kun piti taputella ja hytkyttää parikymmentä minuuttia. Muutaman kuukauden jälkeen sai todeta, ettei sekään ollut hyvä idea.
Sitten ensimmäisellä alkoi liikkumisvaihe noin 9 kuukauden ikäisenä. Samassa myös eroahdistus oli niin suurta, että yksin sängyssä oleminen oli aivan liikaa. Pian kaikki nukutuskeinot olivat käyneet turhiksi, ja viimeinen oljenkorsi oli lähteä vaunulenkille ulos. Tämä toimi kuin junan vessa. Ei tarvinnut kuin päästä ovesta ulos niin hän rauhottui ja nukahti.
Hankalaa jokailtaisessa vaunuttelussa oli se, että ulos kylmään piti pukea paljon päälle. Kun saapui takaisin sisälle nukkuvan vauvan kanssa, oli suuri haaste saada hänet riisuttua ja siirrettyä omaan sänkyyn ilman että hän heräisi. Täten ulkoreissu piti joskus toistaa kerran tai pari.
Vaunuttelusysteemin jälkeen palasimme hetkeksi takaisin vanhaan hytkytykseen, kunnes koitti unikoulun aika. Kahdesta yöheräämisestä tuttipullon kera piti päästä eroon. Vauvalla oli yöllisiin heräämisiin vahva imuassosiaatio, joka piti tyydyttää juomalla tuttipullosta vettä.
Muutama yö meni vaunussa nukkuen ja aina herätessä rauhoitellen vaunua hytkyttäen. Uni oli hyvin katkonaista ja olin epävarma, oliko tämä johtamassa yhtään mihinkään. Siksi M-E ehdottikin menetelmän vaihtoa.
Seuraavana yönä teimme niin, että pulloitkun koittaessa otimme vauvan äidin kainaloon. Siinä hän huusi tarvettaan puolisen tuntia kunnes totesi, ettei pulloa ole tulossa, joten voinen kai jatkaa unia. Siitä lähtien hän on nukkunut yöt läpeensä perhepedissä.
Pientä reggressiota yöunissa saimme toki kokea, kun kävelemään oppiminen villiinnytti hänet yöllä. Hän heräili yöllä, peuhasi ja nousi pystyyn. Siinä sitten vaan yritettiin sen verran pitää aisoissa ettei hän putoa sängystä.
Toinen lapsi – Menee jo rutiinilla?
”Toisen lapsen kohdalla kaikki on helpompaa”
Tai sitten ei.
Ajatuksena oli tietenkin välttää kaikki ekan lapsen nukahtamiseen kehitetyt rasitteet, ja opettaa toinen lapsi nukahtamaan itsekseen. Se ei ollut helppoa, koska pikkuvauvana toinen oli jotenkin paljon itkuisemman oloinen varsinkin iltaisin ja siten melko vaikeasti nukutettava lapsi.
Toisin kuin ensimmäinen, hän oli täysimetyksellä, joten emme osanneet olla varmoja maidon riittävyydestä ja lapsen kylläisyydestä. Hän ei myöskään koskaan ole sietänyt selällään oloa.
Niin nukutukset tapahtuivat usein minun olallani ja sylissä. Olimme tavallaan astuneet uudestaan täsmälleen samaan lähtöruutuun kuin ensimmäisen kanssa rintarepun kanssa. Mutta kun… väsyneelle vanhemmalle kelpaa täsmälleen se konsti mikä saa vauvan uneen.
Pikkuhiljaa siirryimme kuitenkin opettamaan hänelle itsekseen nukahtamista omaan sänkyyn. Vauvan tuli olla tarpeeksi väsynyt, ja hänet rauhoiteltiin ensin sylissä. Sitten vaan laskettiin omaan sänkyyn ja hellät taputtelut takapuoleen siten, että ei vain tarvitsisi alkaa samaan jynkytysrumbaan mitä ensimmäisen kanssa. Tämä sujui aika hyvin, ja noin 5 – 6 kuukauden ikäisenä ihme lopulta tapahtui. Meidän vauvamme nukahti itse, kun hänet vain jätti omaan sänkyynsä!
Tästä ihanuudesta emme tietenkään saaneet nauttia kovin pitkään. Hänelle tuli syksyllä kova flunssa ja korvatulehdus, joten ei tarvinnut kuvitella että hän pystyisi nukahtamaan rauhassa itsekseen.
Harmiksemme tätä samaa jatkui koko syksy. Emme voineet aloittaa mitään unikoulua, koska hän ei vaikuttanut täysin terveeltä. Vähän väliä flunssan oireet palasivat, ja hengitys rohisee kroonisesti. Lääkärissä on käyty monesti, mutta mitään ihmeellistä ei ole löytynyt.
Joulun alla lopulta alkoi vaikuttaa siltä, että pahimmista alettiin viimein päästä. Alkoi olla aika suunnitella unikoulua, jolla kahdesta yösyömisestä päästäisi eroon. Vaikka takana onkin jo yksi vastaava ensimmäisen lapsen kanssa, tehtävä tuntuu mahdottoman vaikealta.
No eiköhän krooninen flunssa ole jatkunut edelleen, eikä unikoulusta ole vielä tietoakaan. Joulun jälkeen öistä tuli aivan villejä, ja välillä hän vain huusi tuntikausia joko illalla tai keskellä yötä, lopulta mahan päälle rauhoittuen. Sitten löytyi taas neuvolan rutiinitarkastuksessa korvatulehdus.
Antibiootit tehosivat nopeasti mahdollisiin kipuihin, ja hetkeksi taas yöt rauhoittuivat. Mutta vuotavasta nenästä emme päässeet siltikään eroon. Käytimme häntä taas jonkun yöhuutojen jälkeen lääkärissä, mutta ei taaskaan löytynyt mitään.
Kun sama jatkui ja yöhuudot toistuivat, oli taas lääkärireissun aika. Nyt saimme viimein kuulla jotain erilaista: Liimakorva. Eli sisäkorvassa on kuin onkin jotain möhnää, vaikka akuuttia tulehdusta ei ole. Nyt on menossa viimeinen antibioottikuuri, ja seuraavana toimenpiteenä on sitten korvien putkitus.
Kuten kerroin aiemmassa tilityksessäni, koko loppuvuosi vähän latistui tämän sairauskierteen kanssa. Toivon kovasti että viimein saisimme asiaan muutosta.
Kaipaan jo kovasti sellaista unohdettua asiaa kuin yhtäjaksoiset yöunet.
// Markus
