Synnytyspelko – Apua on saatavilla!

Markus kertoilikin aiemmassa postauksessa synnytyspelostaan. Aloimme lapsemme puolitoistavuotisneuvolassa jutella asiasta terveydenhoitajalle, sillä tuntui, että asia painoi meitä molempia melkoisesti.  Ehkä juuri siksi päätöstä toisen lapsen hankkimisesta ei oltu saatu tehtyä. Saimme neuvolasta heti lähetteen TaYS:in synnytyspelkopolille ja kävimme siellä juttelemassa kätilön kanssa asiasta.

Pieni kertaus siitä, miksi synnytys pelottaa meitä molempia:

• Edellinen synnytys jouduttiin yliaikaisuuden takia käynnistämään, ja oli ehkä siksi raju ja odottamattoman nopea ensisynnytys.
• Ei kivunlievitystä ennen kuin minut jo kärrättiin kiireellä synnytyssaliin.
• Apua, turvaa, läsnäoloa ja hoitoa ei saatu synnytyksen alussa koska ei osattu/kyetty pyytämään.
• Kun pääsimme synnytyssaliin, kaikki meni tästä eteenpäin hyvin. Ei repeämiä tai muita vammoja, kivunlievitys toimi erinomaisesti. Syntyi täydellinen tyttö. Kätilö synnytyssalissa oli erinomainen.

Syyllisyys ja synnytyspelko

Olen syyllistänyt itseäni synnytyksestä asti. Miksi en osannut huutaa ja vaatia apua ja ”pilasin” näin synnytyskokemukseni. Miksi olin kuin veneen alle kuolemaan vetäytynyt jänis, nurkkaan ja oman päänsä sisään kipunsa kanssa ahdistettu? Miksi en osannut rentoutua ja hengittää oikein synnytyksessä, vaikka olin niitä etukäteen harjoitellut?

Asiassa ei auta se, että ihmisten reaktiot synnytystraumaan ovat usein luokkaa:

”Synnytyksen kuuluukin sattua!”

”Aa, ovathan nämä ensisynnyttäjille usein yllättävän vaikeita tilanteita..”

”Onkohan sinulla erityisen alhainen kipukynnys?” (Lue: olet vain herkkänahkainen)

”No kai se kaikki unohtui, kun olit saanut palkinnon, eli lapsen syliisi”?

No ei todellakaan unohtunut. Minä muistan sen kivun ikuisesti. Voi olla, että pitkä särkyhistoriani on verottanut kykyäni sopeutua kipuun, herkistänyt kipuratoja (kts. sentraalinen sensitaatio) mutta en silti jaksaisi ottaa tästä asiasta ”syytä niskoilleni.”

Miksi minä traumatisoiduin synnytyksestä? – synnytyspelko

Kipu vain lamautti minut täysin. Kysyin ihan alkuvaiheessa eräältä hoitajalta, kun supistusten välissä vielä tuntui olevan jonkinlainen tauko, että voisiko hän auttaa, miten minun kuuluisi hengittää, ja hän vastasi tylysti, että ”ihan normaalisti,” ja lähti menemään. Se romahdutti. Koska oikeasti pyysin vain hänen läsnäoloaan ja turvaa minulle uuteen tilanteeseen.

Markus on kirjannut ylös kaikki supistukset synnytyksen alusta siihen asti, kun pääsin synnytyssaliin. Supistukset kestivät kahta ensimmäistä supistusta (klo 19-19.40) lukuunottamatta 60-90s ja niitä tuli enimmäkseen minuutin välein, mutta välillä oli 2-3 min taukoja. Kohtalon ivaa, että hoitaja on käynyt huoneessamme juuri silloin, kun väli on ollut 3 minuuttia, sillä siitä oli merkintä klo 21. Hänen mielestään alakerran tilassa ei edes tässä vaiheessa ollut siis tarkastamisen tarvetta. Tästä puolen tunnin päästä minua vietiinkin jo juosten synnytyssaliin.

Välillä taukoa supistusten välillä ei tuntunut olevan lainkaan. Ilmeisesti siksi, etten kyennyt käyttämän tuota arvokasta minuuttia rentoutumiseen. Esim Vau:n synnytyksen vaiheista kertovassa artikkelissa puhutaan synnytyksen alun passiivisesta vaiheesta, jossa supistukset kestävät alle 30s ja tulevat 5-20minuutin välein. Tämä vaihe kesti minulla ilmeisesti tasan kahden supistuksen (jopa miellyttäviä kovia menkkakipuja) ajan, tai sitten vaihe on ollut käynnissä minun tietämättä mitään asiasta. Epäilen.

Seuraava vaihe, eli aktiivinen vaihe, kesti minulla 1,5h eli klo 19.50-21.20. Siirtymäjakson ajaksi synnytys hidastui, kun sain epiduraalin.

Kokemuksia pelkopoliklinikalta – synnytyspelko

Pääsimme siis Taysille juttelemaan erään kätilön kanssa, ja hän aloitti kysymällä, miten hän voisi meitä auttaa. Vaikea kysymys, mutta ajattelimme, että ensin olisi ehkä hyvä käydä kokemuksemme läpi ja saada kätilön näkemys asiaan. Näin teimme, ja taisimme molemmat kyynelehtiä enemmän tai vähemmän koko synnytyskertomuksen ajan.

Tämän jälkeen kätilö kertoi, mitä järjestelmän, eli hoitajien kirjoitusten mukaan synnytyksen aikana on tapahtunut. Hoitokertomus pitää pitkälti paikkaansa: Hoitajilla ei ollut tietoa, mitä ensimmäisen kahden tunnin aikana on tapahtunut. Kenelläkään ei ollut käsitystä siitä, miten nopeasti olen avautunut.

Mitkä kätilön sanat sitten tekivät tästä pelkopolikäynnistä käymisen arvoisen, mikä helpotti oloani?

1. ”Sinun kipusi olisi pitänyt huomata ja hoitajien olisi pitänyt auttaa sinua”

Syyllisyyspohdintoihini pelkopolin kätilö lausui minulle taikasanat. Hänen mielestään minun tulee ensimmäisenä lopettaa itseni syyttely. Minussa ei ole mitään vikaa, eikä minussa ollut sitä myöskään synnyttäjänä. En tehnyt mitään väärin (pelkästään tuon kirjoittaminen heittää kyyneleet silmiin..). Hoitajat ovat ammattilaisia, ja heidän tehtävänään on tunnistaa hoidettavan kipu, etenkin ensisynnyttäjän tapauksessa. Eihän shokkipotilastakaan jätetä hoitamatta, vaikkei hän tunne kipua ja osaa siitä kertoa.

Normaalissa synnytystilanteessa hoitajan tehtävänä on kysyä mukana olevalta henkilöltä, onko synnyttäjä aina tuollainen. Tehdä siis selvä ero siihen, millainen ihminen on normaalisti, ja siihen millainen hän on synnytystilanteessa. Normaalissa synnytyksessä nainen on kivusta huolimatta tilanteen herra ja ns. oma itsensä.

Minun tapauksessani kipu vei minulta kyvyn kommunikoida, enkä ollut enää lainkaan läsnä. Se ei ole minulle normaalia, vaikka onkin hyvin luonteenomaista, että elän paljon pääni sisällä. Jotain kertoo se, että hoitajan tarjotessa minulle kipuun panadolia, en sanonut siihenkään mitään, söin vaan hiljaa lääkkeen. Normaalissa tilanteessa olisin sanonut hoitajalle, että: ”Oletko tosissasi, Panadol auttaa minulla yhtä paljon kipuun kuin veden juominen!”

2. ”Minä uskon, että seuraava mahdollinen synnytyksesi on ihan erilainen, ja pystyt olemaan siinä läsnä.”

Läsnäolo. On ollut vaikea kirjoittaa tai puhua auki sitä, mitä tarkoitan sillä, että en kipuni vuoksi ollut enää oikein tässä maailmassa. Joku voisi puhua synnytyskuplasta, mutta tietääkseni on olemassa myös synnytyskuplia, joissa synnyttävä nainen ei tee kipunsa puolesta kuolemaa, ja aktiivisesti ajattele sitä, vaan hengittää kipuaan pois ja kommunikoi supistusten välissä tilanteessa läsnäolevien kanssa. Minä olin täysin passiivinen enkä tiedä lähtikö minulta lopulta tajukin, kun minua kärrättiin synnytyssaliin pakotettuna selälleen. Ainoa asento, jossa en mitenkään päin voinut olla. Ainakin annoin vaan periksi: tältä tuntuu, kun ihminen kuolee kipuun. Bring it on, ainakin helpottaa.

Kätilö puhui siis läsnäolosta. Että normaalisti ihminen on läsnä omassa synnytyksessään. Pystyy aktiivisesti etsimään itselleen helpotusta tukalaan tilanteeseen. Voi alkuvaiheessa kokeilla pallon päällä pyörittelyä, akupisteiden painelua tai vaikkapa altaassa oleskelua. Minä en ehtinyt nähdä saati kaivata mitään tuollaisiin viittaavaakaan. Yritin vain pysyä hengissä kolmannesta supistuksesta eteenpäin.

3. ”Jos haluat, niin synnytyksesi voidaan käynnistää. Tällöin olet ainakin sairaalassa synnytyksen alkaessa.”

En olisi ikinä uskonut, että tämä on se vaihtoehto, jota nyt aktiivisesti mietin. Kun edellisen synnytyksen jälkeen olen vain miettinyt, että miksi annoin käynnistää synnytyksen, kun se ei lapsen tai oman vointini kannalta ollut mitenkään erityisen tarpeellista, niin tällä hetkellä suurin pelkoni on, että mikäli synnytys käynnistyisi itsestään, olisin yksin kotona lapsen kanssa, ja lapseni joutuisi näkemään minut tilassa, minkä koin ensimmäisen synnytyksen alussa. Veikkaan, että ensimmäinen supistus saa täyden paniikin aikaiseksi, ja haluan vain juosta sairaalaan.

Kätilö kertoili, että usein toisen synnytyksen kesto on puolet edellisen synnytyksen kestosta. Tämä ei kuitenkaan onneksi välttämättä päde käynnistettyihin synnytyksiin. Jos pätisi, minun pitäisi todellakin olla nopeasti sairaalassa, että ehdin synnytyssaliin.

Lue myös seuraavasta synnytyksestäni: Synnytyskertomus – toinen lapsi

Kätilö sanoi myös, että vaikka toki kaikkia synnyttäjiä pyritään kohtelemaan hienovaraisesti, pelkopolilla käyneet yritetään ottaa erityisesti huomioon. Hän muistutti, että toista kertaa synnyttämään tulleet ohjataan yleensä suoraan synnytyssaliin, mikä oli itselle helpottava tieto. Synnytyssalissahan kaikki toimi meillä niinkuin pitää. Kipuani alettiin lievittää asteittain, niinkuin olin toivonut.

Keskustelu kätilön kanssa oli siis kaikkinensa avaava, ja oli tärkeä saada vahvistusta itselle siinä asiassa, että ei ole ns. tehnyt itse mitään väärin. Tokihan tiesin sen, mutta tuntuu, että ilman mittavia repeämiä tai hätäsektiota synnytys ei voi muiden ihmisten mielestä olla vaikea. Meillä synnytyksen alku oli vaan niin nopea, etteivät hoitajat jostain syystä osanneet reagoida siihen, sillä yleensä ensisynnyttäjällä parissa tunnissa ei ehdi tapahtua juuri mitään. Monilla supistelee jopa monta päivää ennen synnytyksen käynnistämistä. Itselläni ei ollut raskauden aikana yhtäkään supistusta ennen tuota hetkeä, ja se näkyi lääkärille hyvin kohdunkaulan tilanteesta.

Oma synnytyskokemukseni voisi siis olla täysin erilainen, jos olisin saanut vaikkapa ilokaasun käyttööni ensimmäisen tunnin jälkeen.

Sovimme kätilön kanssa myös jatkosta, eli pääsen vielä keskustelemaan lääkärin kanssa ja mahdollisen raskauden osuessa kohdalle, minut ohjataan rentoutusryhmään. Synnytyksen tullessa eteen, teemme vielä kätilön kanssa suunnitelma tulevan synnytyksen varalle.

4. ”Olet hyvä synnyttäjä.”

Kaiken tämän jälkeen on uskomatonta kuulla jotain tällaista. Toki tiesin itsekin, että lantiostani löytyy tilaa, mutta että noin isolle vauvalle ja ilman vekkejä. Sitä ihmettelen. Tyttövauvamme päänympärys oli reilun 37cm. Keskimääräinen tai vähän suurempi pää siis, jonka kasvamisesta omilla plus-käyrillään olemme saaneet kantaa huolta taaperoikään asti.

Ponnistusvaihe oli minulle lastenleikkiä, sain nopeasti tuntuman siihen, miten se tehdään ja suorastaan nautin siitä verrattuna supistuksiin. Vaikka se sattui, kipu oli tyypiltään erilaista ja melko siedettävää. Ponnistus kesti 8 minuuttia. Kokemuksesta teki siedettävän hyvä kätilö ja oikeassa asennossa ulos pyrkinyt vauva.

Kokonaisuutena ja paperilta luettuna synnytykseni oli oppikirjan mukainen nopea (ja juuri siksi monen toivoma) ja ”täydellinen synnytys”. Onkin uskomatonta ja harmillista, miten vaikeaksi itse miellän sen alun perusteella.

Hakekaa apua synnytyspelkoon ennemmin tai myöhemmin

Synnytyspelon tai synnytystrauman kanssa ei kannata jäädä yksin painiskelemaan. Itse tein klassisen virheen antaessani synnytykselle potilashotellissa hyvät pisteet. Kaavake oli muotoiltu niin, ettei synnystyssali-osiolle voinut antaa erikseen pisteitä, ja itse olin kokenut kauhuni osastolla, en synnytyssalissa.

Tuntui epäreilulta, että mahtavasti toiminut kätilö, saisi lokaa niskaansa, joka ei mitenkään koskisi häntä. Lisäsin kyllä avoimen osioon tuntemuksiani, mutta emme saaneet kutsua juttelemaan myöhemmin. Olen käsittänyt, että jos antaa synnytykselle tarpeeksi huonot pisteet, pääsee automaattisesti juttelemaan hoitohenkilökunnalle.

Lisäksi olin päässyt kipuhelvetin jälkeen vaaleanpunaiseen kuplaan vauvan kanssa. Jatkuva pumppaus ja katkonaiset unet eivät antaneet mahdollisuutta tunnustella omia tunteita.

Ja olihan vauva ihana, mitä valitan?

Minulla on sattumoisin ystävä, joka on perehtynyt psykologian lisäksi nimenomaan synnytystraumoihin ja hän oheisti hakemaan apua heti, mutta silloin asia tuntui olevan jo kaukainen. Lisäksi sain hänen kirjoittamistaan asioista jo paljon apua.

Kerroimme asiasta myös vauvaneuvolassa, mutta siellä ei silloin asiaan enemmän tartuttu. Empatiaa saimme kyllä osaksemme. Oikeastaan kolmen kuukauden selkäkipujaksoni lapsen ollessa neljä kuukautta vanha, sai ”trauman laukeamaan uudestaan”. Epäluottamus hoitohenkilökuntaa kohtaan voimistui entisestään, kun he eivät välittäneet kivustani vaan aiheuttivat sitä huolimattomuudellaan ja kiireellään lisää.

Neuvoni siis: Ei haittaa jos synnytyksen jälkeen tuntui siltä, että synnytys oli suhteellisen hyvä, ja vasta myöhemmin alat miettiä, että meniköhän kaikki sittenkään ihan putkeen. Kannattaa hakea apua myöhemmin! Vaikka sitten kymmenen vuotta myöhemmin. Tunteesi ovat muuttuneet ja se on ihan ok. Niinkuin on sekin, jos ne eivät muutu. Asioita alkaa yleensä tipahdella mieleen enemmän, kun saa aikaa niitä käsitellä. Pikkuvauva-aikana muut asiat saattavat täyttää mielen.

 

Kärsitkö sinä synnytyspelosta? Oletko saanut siihen apua?