Viime aikoina on pinnalla pyörinyt muutama blogikirjoitus sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta.
Nyt myös Ylen Perjantai -ohjelmassa keskusteltiin aiheesta, vieraina mm. bloggarit Samuel Jyrinki eli Herkkä mies ja Mamma rimpuilee -blogin kirjoittaja Laura Satamo.
Sensitiivisyys, ei neutraalius!
Tärkeimpänä antina tässä keskustelussa on mielestäni tuoda tietoisuuteen tämän käsitteen määrittely. Mitä on sukupuolisensitiivisyys?
Herkkä mies avaa termin määritelmän blogikirjoituksessaan erittäin osuvasti:
”Sukupuolisensitiivisessä kasvatuksessa kysymys on herkkyydestä tunnistaa sukupuolien vaikutukset, niihin liittyvät oletukset ja stereotypiat. Tarkoitus ei ole poistaa sukupuolia tai häivyttää niiden eroja, vaan rajuimmillaankin kysymys on sukupuoliin liitettyjen normien ja toimintatapojen kyseenalaistamisesta.”
Lapsen saamisen jälkeen olemme M-E:n kanssa alkaneet herkistyä tälle sukupuoliroolitukselle ja sukupuolen vaikutukselle kasvatukseen. Itse en millään tavoin ollut ennen erityisen kiinnostunut sukupuoliroolien merkityksestä, mutta M-E on herätellyt ajatteluani tässä asiassa.
Sensitiivisyys ei ole sama asia kuin sukupuolineutraalius. Sensitiivisyys ei poista sukupuolia, vaan tiedostaa niiden vaikutuksen. Sukupuolisensitiivinen kasvatus ei ohjaile lasta hänen sukupuolensa mukaan.
Niin hassulta kuin se saattaakin kuulostaa, niin me olemme tietoisesti välttäneet käyttämästä pelkästään ”tyttö” tai ”poika” -sanoja viitatessamme lapsiin.
Aina sukupuolta ei voi varmaksi tietää, joten sitä on turha lähteä arvailemaan, kyseessä on siis lapsi. Ja jos esimerkiksi korostamme puheessa jotain tiettyä asiaa mitä vaikka joku lapsi osaa hienosti tehdä, ei ole syytä korostaa että se liittyisi millään tavalla tuon lapsen sukupuoleen. Sekä pojat että tytöt voivat tehdä samoja juttuja ja olla taitavia samoissa asioissa.
Meille on käynyt monta kertaa tilanne, jossa tyttölastamme on kutsuttu virheellisesti pojaksi. Tilanteet ovat olleet hämmentäviä. Lapsella on sininen paita, joten häntä voi kutsua pojaksi?
Minulle kävi kerran niin, että menin ihan jäähän enkä sanonut mitään. En tiennyt pitäisikö minun korjata ventovieraan sanomisia vai ei. Kumpikin vaihtoehto kuulosti hölmöltä. Väärällä sukupuolella kutsuminen ei aiheuttanut haittaa, eikä sillä ollut oikeastaan minkään valtakunnan väliä että vieras ohikulkija jäi siihen uskoon, että lapsemme olisi poika. Jälkikäteen kyllä harmitti etten korjannut. Olisipa ehkä opettanut tätäkin henkilöä olemaan olettamatta mitään.
Pukeutumisessa emme ole liiemmin halunneet pukea tyttöämme vaaleanpunaiseen, hörhelöön, tai hameisiin ja mekkoihin. Vaaleanpunainen on ihan kaunis väri, ja tytöt saavat kyllä pitää mekkoja. Mutta miksi pukea konttaava vauva mekkoon, joka hankaloittaa liikkumista? Pienen lapsen pukeutuminen tuntuu olevan enemmän muita varten kuin lasta itseään.
Nyt taaperomme vaatevalikoimasta löytyy paljon kaikenvärisiä vaatteita, myös sitä vaaleanpunaista. Nyt hänellä on jo omiakin mieltymyksiä värien, kuvien ja vaatteiden mallin suhteen. Silloin tällöin päälle sujahtaa juhlamekko, mutta jostain syystä se ei ole hänelle erityisen mieluinen arkivaate!
Tiedostaminen vaatii vaivannäköä
Laura Satamo esitti Yle Perjantai -ohjelmassa hyvin osuvasti seuraavankaltaisen ajatuksen.
Sukupuolittamisen ei tarvi olla vanhempien aktiivisesti tekemää, vaan koko yhteiskunta ohjaa siihen. Esimerkiksi pojille nyt vaan valmistetaan sinisiä vaatteita ja tytöille vaaleanpunaisia. Jos tarjonta on tämä, niin vanhempi tulee ikään kuin vahingossa astuneeksi siihen miinaan, että näin se asia vain on.
Kun vanhempi sitten ostaa sen sinisen vaatteen pojalle, niin saman on tehnyt kaikki muutkin. Tästä ei tarvitse erikseen lapselle mainita, vaan hän itse havainnoi miten asiat on, ja tekee siitä omat johtopäätökset, millaisia vaatteita pojat pitävät. Näin yhteiskunta on tarjonnut muotin pojan stereotyypistä, jonka lapset oppivat huomaamattakin.
Olemme M-E:n kanssa huomanneet, että jos tätä ympäristön tarjoamaa muottia vastaan haluaa taistella, niin se oikeasti vaatii vanhemmilta jatkuvaa vaivannäköä. On oikeasti vaikeaa löytää vaatteita, leluja, kirjoja, jne. jotka eivät tarjoaisi näitä stereotyyppisiä muotteja pojista ja tytöistä. Kirjoissa on ehkä paras tilanne. Huomaa, että kirjojen tekijät ovat hyvin perillä kasvatusasioiden nykytilasta.
Puheemme on täynnä ennakko-oletuksia
Saamme myös usein huomata, kuinka monet viljelevät autuaasti näitä perinteisiä sukupuolirooleja myötäileviä asioita. ”Tytöt ei istu noin”, ”Pojat on vaan niin paljon aggressiivisimpia”. Luultavasti moni ei huomaakaan sanovansa jotain, mihin liittyy vahva ennakkokäsitys sukupuolirooleista. Emme väitä että olisimme itse jotenkin parempia, mutta nämä asiat vaan särähtävät korvaan silloin kun itse on niille herkkänä.
Näitä ihan samoja asioita, sekä sitä miksi jotkut vastustavat sukupuolisensitiivistä kasvatusta, pohti myös Koti-iskä88 blogikirjoituksessaan. Hän kertoo mm. kuinka saa jatkuvasti kuulla kommenttia tyyliin ”aika vilkas tytöksi”.
Osaan niin hyvin samaistua tuohon vanhemman turhautumiseen, kun omaa lasta arvioidaan täysin tarpeettomasti hänen sukupuolensa perusteella!
