Vihdoin se päivä koitti.
Kauan odotettu ja jonkin verran jännitetty iso muutos ja elämäntapahtuma. Muutto.
Miten lapset reagoivat siihen?
Miten tunteita käsiteltiin ja miten päästiin eteenpäin?
Miten lapsi reagoi muuttoon?
Teimme päätöksen uuden kodin hankinnasta jo noin vuosi sitten, mutta koska kyseessä on uudiskohde, matka siihen, että pääsemme sinne asumaan on harvinaisen pitkä.
Ensin piti odotella ennakkomarkkinoinnin päättymistä ja kaupan varmistumista. Sitten piti alkaa miettiä vanhan kodin myyntiä, laittaa se myyntiin, löytää ostaja, sopia kaupat ja lopulta muuttaa sieltä pois.
Saimme vanhan asuntomme myytyä hyvissä ajoin, joten edessä oli välimuutto. Mutta joka tapauksessa tiesimme asiasta jo hyvin pitkän aikaa, ennen kuin se lopulta tapahtui.
Olimme puhuneet oman asuntomme myymisestä, asuntonäytöistä joita pidimme, ja mahdollisesta muutosta monen monta kertaa.
Kun lopulta oli aika muuttaa, se kaikki tuli kuitenkin yllättävän tuntemattomana vastaan. Ja tunnereaktiot olivat myös hyvin yllättäviä.
Lue myös: Uusi kotimme rakentuu jo! Sievi Asunnot kokemuksia
Kuusivuotiaan reagointi muuttoon
Kuusivuotiaalle lapselle muuttaminen otti todella koville. Hän alkoi ymmärtää asian realisoitumisen muutamia viikkoja ennen muuttopäivää kun pakkailimme tavaroitamme.
Hänelle tuli useana iltana suru puseroon, kun hän mietti että joudumme jättämään oman kotimme, emmekä voi enää tulla sinne takaisin.
Kävimme tunteita läpi, sallimme surun ja ikävän, sekä mietimme positiivisen kautta, mitä kaikkea uusi kotimme tulee mahdollistamaan, mihin meillä ei ennen ollut mahdollisuuksia. Oma huone, tramppa pihalle… Selitimme tietysti myös tylsiä tosiasioita, joilla ei ehkä ollut lapselle kovin suurta merkitystä. Mutta ainakin yritimme kertoa ja avata tilanteen syitä.
”Olemme iso perhe, ja varsinkin teidän lasten kasvaessa, haluatte omia huoneita ja omaa tilaa…” ja niin edelleen.
View this post on Instagram
Muuttopäivää edeltävät pari iltaa olivat pahimmat. Silloin sai itkeä ikävää ja menettämisen surua. Lohdutuksena olimme lähellä ja ymmärsimme tunteet. Alkoihan niitä tulla jo itsellekin viimeistään nyt kun näki miten iso asia oli kyseessä lapselle.
Muuttamisen tuskaa lisäsi ehkä osaltaan se, että muutimme todellakin tilapäisasuntoon. Uusi väliaikainen asuntomme on pieni kaksio, jossa on viidelle hengelle aika tiukat oltavat.
Jos jo kolmio oli niukkuudessaan aivan alarajalla, niin mites tämä kaksio… Lapsesta saattoi tuntua, että hänet viedään asumaan johonkin, joka ei mahdollista läheskään kaikkea samaa mitä vanha asunto. Ja olihan se ihan totta.
Muuttopäivän iltana uudessa asunnossa väännettiin lohdutonta itkua. Tästä jäi varmasti lapselle jonkinlainen muistijälki, millaista on menettää jotain itselle rakasta ja tärkeää. Hän puhui asuntomme kuolemasta ja pelkäsi, että se rakennus puretaan.
Tässä harjoiteltiin tosiaan samalla näköjään kuoleman kohtaamista.
Neljävuotiaan reagointi muuttoon
Jos oli kuusivuotiaalla rankka menettämisen kokemus, niin juuri neljä täyttänyt keskimmäisemme oli aivan toista maata.
Hän ei omalla kehitystasollaan ja luonteellaan ollut lähelläkään vastaavia tunteita kuin isosisaruksensa.
Etukäteen hän oli yhtälailla jännittynyt ja epätietoinen, ja ei ehkä kovin innokas luopumaan vanhasta rakkaasta kodista.
Hän kyseli yhdessä sisaruksensa kanssa ja yritti ymmärtää mitä muuttaminen tarkoittaa.
”Otetaanko me omat lelut mukaan?”
”Mitä me sitten katotaan, jos meidän telkkari jää tänne?”
Pikkuhiljaa he mielestäni ymmärsivät, että kaikki meidän omat tavarat otetaan mukaan, eikä leluista tai huonekaluista tarvitse luopua. Tämä hieman helpotti heitä molempia, kun he olivat tämän ymmärtäneet.
Neljävuotiaan hetkessä huolettomana eläminen konkretisoitui lopulta muuttopäivänä. Pakkasimme jo lähes viimeisiä tavaroita, kun hän tokaisi, että ”Hei, miks sä pakkaat tonkin, ei sitä saa pakata!”
-Nyt pitää jo pakata ihan kaikki, me muutetaan tänään!
”Ai muutetaaks me tänään!? Emmä tienny!”
Hän ei siis vain muistanut asiaa.
Mitäpä tuollaisilla pikkujutuilla päätänsä vaivaamaan.
Neljävee ei siis ollut muutosta juuri millänsäkään. Häneltä kuuli innostuneita kommentteja, että onpa jännää nähdä, millainen se meidän uusi vuokrakämppä on!
Raskaan ja pitkän muuttopäivän iltana hän mussutti iltapalaa uudessa kodissamme. Kun isosisarus samaan aikaan itki vuolaasti ikäväänsä vanhaan kotiin, neljävee jossain vaiheessa tokaisi, että ei oikein enää muista, millainen se vanha koti oli.
Mitäpä sitä vanhoja murehtimaan.
Vauvan reagointi muuttoon
Kolmas lapsemme on kohta vuoden ikäinen. Hänkin reagoi muuttoon omalla tavallaan!
Hän oli juuri ennen muuttoa alkanut nukkua parempia öitä. Hän nukkui yksin eri huoneessa, ja oli jo päässyt useita kertoja jopa aamuun asti.
Olimme tohkeissamme näistä uniedistyksistä, mutta samalla kauhuissamme, miten asia tulisi muuttumaan uudessa kodissa.
Oireilu alkoi sitten jo muuttoviikolla.
Hän alkoi olemaan erittäin tyytymätön, erittäin usein. Vain syli ja herkeämätön seuranpito sai hänet rauhoittumaan. Ja kaikki tämä vielä mielellään omien vanhempien toimesta.
Hän oli alkanut juuri muutamia viikkoja ennen vierastaa aivan kaikkia, joten tämä ei tehnyt tilannetta yhtään helpommaksi lastenhoidon järjestämisen kannalta.
Päivät alkoivat olla muuttoviikolla aika rankkoja. Olisi pitänyt pakkailla, mutta pienimmäinen oli eri mieltä. Hän ei antanut tehdä hetkeäkään mitään rauhassa. Hirmuinen ulina ja lahkeessa roikkuminen oli se juttu.
Yöt sentään menivät vielä melko ok, mutta ei se paljoa auttanut muuttohommissa, kun yöllä ei sitten muuten voinut kovin paljoa kolistella.
Itse muuttopäivä se vasta olikin raskas. Paljon ulkopuolisia ihmisiä tuli ja meni edestakaisin. Herätys kärryistä päikkäreiltä ”vieraan” hoiviin ei ollut todellakaan mieleen. Ulina oli jatkuvaa, ja sitoi toisen vanhemmista aika tiiviisti, varsinkin iltaa kohden.
Ensimmäinen yö uudessa kodissa oli vauvan kohdalla aika surkea. Hän heräsi valittamaan aivan liian aikaisin aamulla, joten isin palautumiset raskaasta päivästä jäivät haaveeksi vain. No eipä sellaista missään haaveissa koskaan edes ollut. Niin kauan kuin yksi ei nuku varmasti, kannattaa olla toivomatta mitään tuollaista. Tulisi vain paha mieli.
Uudessa kodissa yöpiehtaroinnit ja päivän ulinat jatkuivat muutaman vuorokauden aika vahvasti. Sen jälkeen hän alkoi rauhoittua.
Epäilemättä koko muuton vanhemmissa aiheuttama stressi oli välittynyt häneen aivan täysipainoisesti, joten takiaistuminen ja ulina olivat luonnollista seurausta siitä.
En oikein tiedä, miten tätä olisi voinut välttää tai lieventää.
Ehkä olemalla hänen kanssaan täydellä huomiolla enemmän. Mutta se pointtihan oli juuri se, että sitä ei voinut tehdä, koska piti muuttaa.
Lue myös: Viisi henkilöä kolmiossa – Asummeko ahtaasti?
Lasten reagointi muuttoon
Lapsemme reagoivat muuttoon hyvin eri tavoin.
Yksi oli surun murtama, toinen aika huoleton hetkessä eläjä, ja pienin omalla tavallaan oireileva toukka.
Kaikki he pääsivät isoimmasta tunneryöpystä yli parissa päivässä. Nyt ollaan jo päästy uuteen normaaliin kiinni.
Kokemus osoitti, että kun meidän perheellä muuten on asiat kuten ennenkin, niin lapset sopeutuvat nopeasti uuteen ympäristöön. Olisikin eri asia, jos perheen kokoonpano olisi muuttunut samalla. Silloin olisi voinut jäädä muutos vaivaamaan pidemmäksikin ajaksi.
Meillä on vielä samanlaisia muutoksia tässä edessäkin, joten katsotaan nyt.
Ehkä seuraava menee helpommin, kun on jo yhden kokenut?
Tai sitten seuraavakin tuntuu pahalta, jos nämä kokemukset palaavat sen myötä mieleen.
Onko sinulla kokemusta lasten reagoinnista muuttoon?
Miten teillä asia on mennyt?
// Markus
Lue myös: Sokerirasitus ja kämppähaaveilua – Raskausviikko 28
