Tämä postaus koostuu synnytyskertomuksesta miehen näkökulmasta, sekä synnytyksen jälkeisistä tapahtumista, jotka ovat vaikuttaneet suhtautumiseeni synnytykseen sekä synnytyspelkoon.
Miehen synnytyspelko, onko sellaista?
Yhden lapsen isänä olen kokenut synnytyksen ”vain” kerran. Valmistauduimme vaimoni kanssa synnytykseen luullakseni melko tavanomaisesti: Neuvolan tarjoamat perhevalmennukset, keskustelut läheisten ja tuttujen kanssa, internetin selaaminen, sekä kirjallisuuteen tutustuminen. Normaalia suurempia pelkoja ei etukäteen ollut kummallakaan, lähinnä olimme vain suuren epätietoisuuden vallassa.
Eri lähteistä saatua tietoa yhdistelemällä kehitimme mieleemme kuvan, jossa meillä oli jonkinlainen hämärä visio tulevasta ja joitain selviytymiskeinoja joita voisimme soveltaa. Raskaus oli edennyt loistavasti lähes ilman minkäänlaisia huolia. Lähtökohdat synnytykseen olivat mielestäni hyvin toiveikkaat.
Kunnes kaiken etukäteen hankitun ”tiedon” saattoi vetää vessanpöntöstä.
Raskaus eteni yli lasketun ajan, eikä lapsemme edelleenkään osoittanut mitään ulostulon merkkejä. Joulu oli ihan ovella.
Aatonaattona menimme kontrolliin. Lääkäri ehdotti, että jäämme samantien osastolle käynnistelemään synnytystä. Vailla parempaa tietämystä myönnyimme ensin tähän, mutta viime hetkellä vaimolle tuli paniikkireaktio, ja hän halusikin vielä odottaa. Tulisimme uudestaan joulun jälkeen.
Tapaninpäivänä palasimme osastolle ja synnytys käynnistettiin Cytotecilla. Aamupäivä kului odotellessa, mitään ei tapahtunut, missään ei tuntunut mitään. Toinen annos. Iltapäivällä alkoi sitten tapahtua. Ensin meni vatsa sekaisin ja (ehkä ihan hyvä) luonnollinen tyhjennys. Sitten illan koittaessa alkoikin jo tulla supistuksia.
Sitten alkoi minun roolini synnytyksessä mukana olevana isänä.
Tukija, kannustaja, avustaja. Mikä oikeastaan on isän rooli synnytyksessä?
Aloin heti toteuttaa jostain päähän syöpynyttä vinkkiä, että supistusten ja niiden välistä kestoa tulisi merkata muistiin. Kännykästäni löytyy edelleen muistiinpano, jossa näitä merkintöjä on.
Puolen tunnin aikana 4 supistusta… sitten kahden minuutin supistus, kolme minuuttia taukoa, taas kahden minuutin supistus… what? Onks tää normaalia? Millon mennään jumppapallolle, missä palju, keinutuoli, säkkituoli, mitä näitä nyt on… Vaimo oli aika pian siinä kunnossa että ei ollut mielessä enää kaikkien laitteiden läpikäynti, vaan senhetkisen supistuksen kestäminen ja seuraavan odottaminen minuuttien päästä uudestaan.
Supistusten tullessa vaimo oksensi. Sain pidellä oksennuspussia ja pyyhkiä lattioita.
”No ota vaikka Panadoli”
Hyvin pian supistusten alkuvaiheessa olin käynyt kyselemässä osaston hoitajilta, että mitäs nyt kun olis ilmeisesti vähän kipuja jo…?
-No jos hän ottais näin alkuun vaikka Panadolin? No Panadoli otettiin, vaikka ehdotus kuulosti lähinnä vitsiltä. Vaimo kun on aina sanonut kyseisen lääkkeen kivunlievitysominaisuuksien olevan hänen kohdallaan samaa luokkaa kuin kalkkitableteilla.
Vaimo meni myös suihkuun hoitajien vinkistä. Itseäni hirvitti kun hän lähti sinne yksin. Mitä kun supistus tulee, pysyykö hän pystyssä? Onko siellä suihkussa edes ketään valvomassa tilannetta? Mitä jos hän pyörtyy?
Jäin yksin osaston huoneeseen. Rautarunkoiset sängyt vihreine pussilakanoineen. Vaalean vihertävät väliverhot. Kolkko seitkytlukulainen tunnelma. Ja minun elämäni yksi suurimmista päivistä oli käsillä. Muistan ajatelleeni, että kun tästä selvitään, niin elämä on kyllä helppoa sen jälkeen. Tunteet olivat pelonsekaista henkistä painetta. Rintaa puristi. Sydän hakkasi. Kädet tärisi. Olo oli ennenkaikkea avuton.
Kävelin hermostuneena edestakaisin sairaalan huoneessa. Tunsin pelonsekaista avuttomuutta. Mitä tässä oikein tapahtuu?
Vaimoni oli tuskissaan. ja vaikka yritin auttaa kaikin tavoin, en voinut juurikaan helpottaa hänen oloaan. Painelin lämpöpussia selkään. Se alkoi hyvin pian tuntua täysin turhalta. Hoitaja oli toki käynyt jossain vaiheessa tsekkailemassa, mutta henkilökuntaa ei juurikaan tuntunut kiinnostavan, mitä huoneessamme tapahtui.
Kun olimme taistelleet keskenämme pari tuntia jatkuvien supistusten kanssa, alkoi vaimoni olla epätoivon vallassa. Menin jälleen pyytämään hoitajaa paikalle. Sopersin heille avuttomana, että nyt olis jo aika kovia kipuja, että mitäköhän tehdään.
-No meillä on tää vuoron vaihto tässä kohta, että jos katsellaan sen jälkeen sitten?
Oukei. Asiat tärkeysjärjestykseen. First things first.
Vaimo alkoi vaipua horkkaan, jossa todellista oli vain alati kasvavat kivut.
Mitä ihmettä mun pitäisi tehdä?
Avuttomuuden tunne ei tuosta yhtään helpottanut. Vaimo makasi tässä vaiheessa sängyllä kippurassa, yrittäen välillä nousta johonkin asentoon jossa pystyisi olemaan. Tilanne ei todellakaan näyttänyt mukavalta. Enää minulla ei ollut osaa eikä arpaa tässä hommassa. Auta kipujen kanssa…? Mikään ei tunnu auttavan enää, kun hän ei anna edes koskea itseensä enää. Ole henkisenä tukena…? Eihän hän edes kuule enää mitään, hän on jossain muualla.
Hoitajat saivat kuin saivatkin työvuoronsa vaihdettua. Vihdoin oli joku joka oli valmis ottamaan vähän tarkemmin selkoa tilanteesta.
”Tää on kaheksan senttiä auki, me lähetään nyt kiireellä synnytyssaliin!”
Kahdessa ja puolessa tunnissa oli siis tapahtunut se, mikä kestää yleensä sen about 12 tuntia. Ensimmäistä kertaa osastolla ollessamme alkoi tapahtua asioita vauhdilla. Kamat heitettiin kasaan ja sänky lähti nopeasti kiitämään kohti synnytyssalia. Vaimo makasi sängyllä kippurassa voihkien, piti sängyn laitojen putkista kouristuksenomaisesti kiinni, ja oli totaalisesti jossain muualla. Minun oloni oli toisaalta kauhistunut, että onko tässä nyt joku hätä, mutta toisaalta myös helpottunut, että vihdoin homma etenee ja saamme todennäköisesti apua.
Salissa vaimon vastaus mahdollisiin kivunlievityksiin ei yllättänyt: ”Kaikki mitä saa!”
Kun viimein vaimo pääsi vetämään kunnon henkoset ilokaasua, sai paikallisen puudutuksen sekä lopulta vielä epiduraalin, pahin alkoi olla ohi.
Synnytyksen loppuvaiheet sujuivatkin sitten suhteellisen hyvin. Mitään ei mennyt rikki, lapsi tuli ulos luonnollisesti ja kohtuullisessa ajassa, ja ennen kaikkea sekä äiti että lapsi olivat ja säilyivät terveenä.
Helpotuksen huokaus
Kun minulla oli meidän täydellinen lapsi sylissä, ja vaimo oli silminnähden hyvässä kunnossa, helpotus oli aivan valtava. Seuraavien päivien ja viikkojen aikana koettu 24/7 vauvanhoitorumba ei ollut niin paha rasti enää, kun oltiin selvitty elävänä tuosta synnytyksen alkuvaiheen pelottavasta epätietoisuuden tilasta.
Arki saa yllättävän käänteen
Olin ensimmäisen kuukauden isyysvapaalla, ja hoidimme lasta yhdessä kotona. Palasin töihin, ja vaimo jäi kotiin hoitamaan lasta. Lapsemme oli kolmen kuukauden ikäinen, kun tapahtui jotain, joka rikkoi arkemme rutiinit.
Vaimo joutui yllättäen sairaalaan pahan selkävaivan takia, ja minun oli jäätävä pikapikaa kotiin vanhempainvapaalle lastamme hoitamaan. Tämä sairaalaepisodi, ja varsinkin sen alkuvaihe, oli todella pelottava. Vaikka mitään vakavaa ei ollut tiedossa, niin oireet olivat kuitenkin niin pahat, että vaimo joutui olemaan sairaalassa viikkokausia.
Yhtäkkinen tapaturma tai vastaava saa ihmisen aina varpailleen. ”Mitä jos…” -kysymykset alkavat nousta mieleen. Mitä jos tämä onni jota elämme, ei olekaan pysyvää? Mitä jos jotain pahempaa tapahtuu?
Minulle tämä kaikki yhdistyi takaisin synnytykseen. Raskaushan saa naisen kropassa aikaan muutoksia, jossa paikat löystyy jotta synnytys ylipäätään olisi mahdollista. Raskaus ja synnytys ovat valtava muutos keholle, joten itse kullekin muutokset voivat aiheuttaa ties mitä vaivoja. Tämä voi sitten ehkä joissain tapauksissa tarkoittaa suurempaa riskiä vaikean selkävaivan uusiutumiseen.
Olin lopulta vanhempainvapaalla reilut neljä kuukautta. Koska vaimo toipui edelleen selkävaivastaan, tämä aika meni hyvin tiiviisti lasta hoitaessa. Oli sinänsä sääli, että jouduin käyttämään oman osuuteni vanhempainvapaasta tällaisessa tilanteessa. Huoli vaimon terveydestä vei suuren osan energiasta ja kyvystä nauttia täysillä vauva-ajasta kotona.
Näiden kokemusten jälkeen pelkään synnytystä
Vaikka synnytys meni meillä loppupeleissä todella hyvin, niin siihen sisältyi hyvin rankka pelon ja avuttomuuden kokemus. Synnytyksen jälkeiseen aikaan liittyi toinen trauma, jolloin sai pelätä vaimon terveyden ja perheemme tulevaisuuden puolesta.
Jälkeenpäin googlailimme tietoa myös synnytyksen käynnistysmenetelmistä ja erityisesti tuosta Cytotec-lääkkeestä jota meidän tapauksessa käytettiin. Hakutulokset järkyttivät meitä.
”Raportoituja lääkkeen aiheuttamia vakavia sivuvaikutuksia on mm. kohdun repeäminen, joka saattaa johtaa vakavaan verenvuotoon, sekä kohdunpoistoon. Myös naisten ja vauvojen kuolemia on raportoitu.”
”Yhdysvalloissa lääkkeen valmistaja on erikseen lähestynyt lääkäreitä kieltämällä lääkkeen käytön synnytyksen käynnistyksessä.” Lähde
Emme olisi varmaan osanneet valita paremmin, mutta ei meille myöskään annettu muita vaihtoehtoja. Tämä lisää osaltaan pelkoa entisestään. Tuntuu, että ”systeemiin ei voi täysin luottaa”. Meidän tapaus näyttää jälkeenpäin tarkasteltuna juuri siltä, että ties mitä olisi voinut sattua kun synnytys eteni niin jäätävällä vauhdilla.
Miehen synnytyspelko – Tuleeko se ilmi?
Näistä asioista ei ole tullut puhuttua pintaa syvemmältä juuri muiden kuin vaimon kanssa. En ole oikeastaan edes kunnolla tiedostanut, että ajatus synnytyksestä on nykyään hyvin pelottava. En haluaisi joutua uudestaan samaan tilanteeseen kuin ensimmäisen synnytyksen alkuvaiheessa, tai kuin silloin kun vaimo joutui sairaalaan lapsen ollessa pieni.
Synnytyspelosta puhutaan paljon, ja siihen on tarjolla apuja esim. neuvolan kautta. Käsitykseni mukaan nämä ovat kuitenkin suunnattu ensisijaisesti aivan täysin naisille. Onko kokemusta, että mieheltä edes kysyttäisi asiasta mitään?
Millaisia synnytyspelon kokemuksia muilla miehillä on ollut?
Miten olette käsitelleet asiaa?
Voi onpa teillä ollut hurja alku perhe-elämään! Mutta jotenkin näistä teksteistä niin paistaa se rakkaus ja välittäminen ja tiimityö, tulee lopulta hyvä mieli lukiessa kuitenkin <3 Ihanaa että selvisitte yhdessä tosi rankasta ekasta vuodesta <3 Cytotec on todellakin erittäin traumatisoiva aine!!! Meilläkin traumoja ja suuret pelot jäi kyllä niin itselle kuin miehelle. (Joskin mulle Cytoteciä käytettiin vasta kun vauva oli jo turvallisesti maailmassa, itsellä menikin sitten sitäkin dramaattisemmaksi.) Mutta uskaltauduttiin toiselle kierrokselle, ja siitäkin selvittiin 🙂 Kiitos – tärkeä, tunteita herättävä ja hyvä kirjoitus!
Kiitos kommentista!
Jotenkin sitä tosiaan toivoisi, ettei tarvitsisi enää joutua kyseisen lääkkeen kanssa tekemisiin.. enkä edes uskalla kysyä mihin se sinulla johti. Mutta hyvä jos kuitenkin loppu hyvin kaikki hyvin!
Voi ei, paljon voimia teille asian käsittelyyn! <3 Nää on isoja asioita. Mua sattuu joka kerta kun joku tietämätön kommentoi tyyliin "arki on nykyään niin hyvää , että sitten halutaan synnytyksestä joku hieno elämys, vaikka eikö ole tärkeintä, että lapsi ja äiti ovat hengissä". Näin siis pari päivää sitten Huomenta Suomi -ohjelmassa, kun keskustelussa oli kotisynnytys. Kyllähän se juu on se tärkein asia, mutta ei ainoa, jolla on merkitystä. Synnytyskokemuksella on suuri merkitys koko perheen hyvinvoinnille.
Suomen synnytyskulttuurissa on paljon hyviä asioita, mutta monet jutut on vielä aivan lapsenkengissä. Ensimmäisenä tulee mieleen juurikin synnytysvalmennus, ja sen suppeus. Harvoin niistä saa riittävästi tietoa, eikä sairaalassakaan välttämättä ole aikaa kohdata perhettä aidosti ja kuunnellen, asioita selittäen.
Mutta toivon kovasti että pääsette asiassa eteenpäin, saatte käsiteltyä nämä kokemukset niin että pääsette niistä eteenpäin <3
Kiitos kommentista ja rohkaisusta!
Tämän tekstin kirjoittaminen, siitä herännyt keskustelu ja kommenttien lukeminen tuntuu itsessään jo auttavan asian prosessointia.
Onneksi meillä tosiaan on asiat isossa kuvassa hyvin, mutta se ei tarkoita etteikö ihmisillä olisi huonoja synnytyskokemuksia. Kotisynnytyksestä minulla ei ole juuri mielipidettä, mutta jokaisella on vapaus tehdä omia valintoja mahdollisuuksien mukaan.