Päässäni on viime aikoina välähdellyt ajatuksia siitä, mitä tapahtuisi jos menettäisin nyt kaiken.
Menettämisen pelko
Minulla on kaikki mitä olen koskaan halunnut. Suurimpana tietysti perhe, eli vaimo ja lapsi (kohta toivottavasti toinen!). Näiden kera myös muut ihmiset. Bonuksena vielä mieluisa työ ja toimeentulo, mukavia harrastuksia ja niin edelleen.
En ole elämässäni vielä kokenut erittäin läheisen ihmisen kuolemaa kertaakaan. Mutta väistämätön faktahan on, että ellen itse kuole ensin, näin tulee joskus tapahtumaan. Miksi? Miksi joudun joskus luopumaan jostain, joka on osa minun täydellistä elämääni?
Ajatus luopumisesta tuntuu kaukaiselta, hyvin vaikeasti tavoitettavissa olevalta asialta. En halua joutua tekemään sitä. En yksinkertaisesti ole valmis siihen. Mutta kun se tapahtuu, minulla ei ole valinnanvaraa.
Mitä voin tehdä asialle, joka ei ole omissa käsissäni?
Luulen, että menettämiseen voi alkaa valmistautua jo hyvissä ajoin. Tämä kuulostaa hyvin karulta. Kukapa nyt haluaisi ajatella vaikkapa puolisostaan, että ei tässä mitään, joskushan sinä kuitenkin kuolet.
Tarkoitan, että tietty elämänasenne voisi auttaa asian prosessoinnissa, kun sitten joskus se menettäminen tulee kohdalle.
Kiitollisuuspäiväkirja
Haluaisin olla kiitollinen jokaisesta päivästä ja hetkestä, jonka saan elää tässä täydellisessä elämässäni, jossa rakkaani ovat vielä läsnä. Sanotaan, että menettämisen ja surun viimeisessä vaiheessa, eli hyväksymisessä, osataan iloita siitä mitä kaikkea on saatu kokea yhdessä ennen menetystä.
Oma ajatukseni on, että kun näitä hyviä asioita aktiivisesti ajattelee silloin kun menetystä ei ole vielä tapahtunut, voisi olla helpompi sitten joskus päästä kiinni tähän kiitollisuuden vaiheeseen. En oikeasti tiedä onko tässä mitään perää, mutta haluan nyt ainakin ajatella näin.
Haluan havaita ja tiedostaa hyviä asioita elämässäni. Haluan laittaa ne muistiin. Siksi olen ottanut tavaksi kysyä myös lapseltamme päivän päätteeksi, mikä oli tänään kivaa. On mukava muistella mennyttä päivää, ja poimia sieltä ne huippuhetket uudestaan mieleen. Näin rakennetaan positiivisuuden kautta elämän mielekkyyttä.
Lukaisin juuri jostain nettijutusta, että tutkimusten mukaan niin hymyileminen, menneiden muistelu kuin rukoileminenkin lisäävät onnellisuutta. Myös Jari Sarasvuo kehoitti joskus kaikkia pariskuntia rukoilemaan yhdessä, riippumatta siis henkilöiden uskonnosta tai uskonnottomuudesta, sillä tämän on todettu lisäävän onnellisuuden kokemusta.
Uskon tuohon täysin, koska siinä on mielestäni kyse juuri tuosta asioiden esille tuomisesta, muistelusta ja prosessoinnista. Kun tuomme meille tärkeitä asioita esiin, alamme itsekin tiedostaa niitä paremmin. Jos tämän tekee vielä yhdessä kumppaninsa kanssa, niin se saattaa auttaa kuromaan puolisoiden välistä kommunikaatiogäppiä pienemmäksi. Tämä kaikki johtaa varmasti toimintaan näiden asioiden edistämiseksi, sekä tietoisesti että alitajuisesti, yhtään korkeampia voimia vähättelemättä.
Elä ihmeessä
Kelaillessani tätä menettämisen kauheutta illalla sängyssä, tokaisin M-E:lle että en yhtään ihmettele että uskontoja on olemassa. Ne tarjoavat jotain, mitä et saa mistään muualta. Lohdutusta ja toivoa jopa menettämisen hetkellä. Elämän tarkoitus… siihen liittyy hyvin vahvasti myös kysymys kuolemasta.
Itsekin olen kokenut saavani uskosta paljon ainutlaatuista. Se on lohdutusta, kannustusta ja itsepsyykkausta parhaimmillaan. Mitä tahansa tapahtuukin, joku on sinun puolellasi. Vaikka kävisi mitä, loppupeleissä kaikki menee kuitenkin hyvin. Uskonnot tarjoavat perälautaa sinne, minne ei järkeilyllä ylety.
Pienimmän pahan periaate?
Heitin pohdinnoissani M-E:lle myös tämmöisen sekopäisen ajatuksen: Kumpi olisi lopulta parempi vaihtoehto seuraavista?
- Saat elämäsi aikana nauttia perheestä ja läheisistä, mutta lopulta kun joku/jotkut/kaikki kuolevat, iso määrä ihmisiä joutuu kokemaan suunnatonta menettämisen tuskaa. Surua tulee kaikille monta kertaa ja kestää pitkään. Yllättävä kuolemantapaus voi langettaa surua isolle joukolle jopa koko elämän ajaksi.
- Elät koko elämäsi ns. erakkona, ja kun lopulta aikasi koittaa, kukaan ei jää suremaan. Toki saatat kokea elämäsi kurjana, ja kärsit siitä sen oman elinikäsi, mutta lopulta et tuota kenellekään muulle surua.
Asetelma on toki täysin päätön, mutta eikö tämä ole eräänlainen filosofinen peruskysymys suurimman hyvän tai pienimmän pahan periaatteista?
Mikä on menettämisen pelon rooli sinun elämässäsi?
Miten käsittelet sitä?
Lisää pohdiskeluani: Miten vanhemmaksi tuleminen muutti ajatteluani ja elämänarvojani?
Joskus olen itsekin miettinyt kyseistä asiaa. Pelännytkin sitä hetkeä, kun oikein läheisen ihmisen menettää ensimmäistä kertaa. Kun se hetki sitten on käsillä, ei sitä muista että tässä sitä nyt ollaan, pahimman pelon äärellä. Kaikki voimat menee hetkestä selvitymiseen, sekunti sekunnilta ajan kuluttamiseen. Pieni toive siitä, että joskus olisi pienesti helpompi taas hengittää. Toisaalta pelko on taas vaan vahvempi, ei siihen ainakaan totu. Tieto siitä, että saman tulen kokemaan todennäköisesti vielä monta kertaa elämässäni uudestaan, on kauhea. Toisaalta yhdestä olen jotenkin rämpinyt eteenpäin, ja muistakin tulen rämpimään. Muuta mahdollisuutta kun ei ole. Ihminen on aika outo otus. Kauheimmistakin jutuista selviää kun on pakko. Ei elämää kannata jättää elämättä menettämisenpelon vuoksi.
Näinhän se taitaa olla, että elämää ei kannata jättää elämättä.
Elämäämme kuuluu valitettavasti myös menettäminen. Onko meidät sitten eristetty siitä niin hyvin, että emme ole yhtään valmiita kohtaamaan sitä? Joku kirjoitti myös, että jokaisen lapsen jälkeen menettämisen pelko on vain kasvanut.. Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.
On hienoa nähdä teksteistäsi, kuinka osaat olla kiitollinen läheisistäsi ja rakkaistasi. Ylipäätään kaikesta mitkä asiat ovat hyvin. Positiivinen elämänasenne auttaa pitkälle! ?
On toki ymmärrettävää, että pelot tulevat välillä, koska kuka meistä haluaisi menettää rakkaitaan. Itse oon yrittänyt opetella elämään tässä hetkessä ja olemaan kiitollinen niistä kaikista rakkaista, keitä elämässä on ♥ Elämä on välillä niin arvaamatonta, mutta kyllä kaikesta selviää, vaikka tiukkaa tekisikin.
Nautitaan jokaisesta päivästämme! ♥?
Kiitos kommentista! Piti itsekin oikein lukea teksti uudestaan.
Huomaa taas, että näitä asioita voi olla ihan hyvä palautella välillä mieleenkin.
Asioista tulee niin nopeasti itsestäänselvyyksiä!
Näinpä, nautitaan päivistämme!