Tämä juttu käsittelee tahatonta lapsettomuutta.
Tampereen Teatteri – Sylityksin
Kävimme M-E:n kanssa katsomassa Tampereen Teatterissa näytelmän ”Sylityksin”. Esitys käsittelee lapsettomuutta ja lapsellisuutta.
Näytelmässä monenlaiset lapsihaaveet kohtaavat. Toiset haluavat lapsia, toiset eivät. Toisille niitä siunaantuu mutta toisille taas ei. Esitys laittoi miettimään asiaa monesta eri näkökulmasta. Esitys konkretisoi lapsettomuuden aiheuttamaa kipuilua.
Herkkää ja tunteita pintaan nostavaa aihetta kevennettiin näytelmän komediaosuuksissa aika reilulla kädellä. Osaa niistä voisi kuvailla jopa hysteerisiksi. Olihan ne hupikohtaukset jopa ihan hauskoja, vaikka en olisi niin vahvoja ylilyöntejä näytelmään kaivannutkaan. Ehkä kyse oli erilaisten tunnepurkausten tasapainottelusta.
Esityksessä käsiteltiin myös lasten ja perheen vaikutusta ja roolia elämän eri vaiheissa. Sitä, miten ihminen ja hänen suhtautumisensa asiaan muuttuu ajan myötä. Voiko lapsettomuudesta selvitä, vai onko kaikki vain ikuista tuskaa?
Esitys oli vaikuttava, ja nosti ajoittain todella tunteet pintaan. Esityksen myötä osaan arvostaa entistä enemmän sitä miten itse olen saanut vanhemmuuden tähän asti kokea. Se nosti ilmaan myös kysymyksiä. Miten minun tulisi suhtautua lapsettomuuteen ja siitä kärsiviin ihmisiin? Minulla on jo yksi lapsi, ja toinen on kovaa vauhtia tulossa. En siis tiedä lapsettomuudesta mitään. Miten voisin puhua tai kirjoittaa siitä yhtään mitään?
Lähestyäkseni asiaa, etsin ja luin muutaman aihetta sivuavan blogikirjoituksen. Niistä seuraavassa.
Desiré Nyman: Kärsin lapsettomuudesta: Mitä minulle uskaltaa sanoa?
Desiré Nymanin blogipostaus tuli jo aiemmin sattumalta vastaan. Se käsittelee lapsettomuudesta kärsivään ihmiseen suhtautumista. Mitä heille saa sanoa ja mitä ei? Hmm… Jotain tällaista itsekin halusin pohtia.
Desiré kirjoittaa vallitsevasta käsityksestä, jossa lapsettomuudesta kärsiville ei saa puhua mitään lapsista, raskaudesta, perhe-elämän rasittavuudesta ja niin edelleen. Että heiltä ei oikeastaan saisi kysellä mitään asiaan liittyen, eikä kertoa omasta elämästään yhtään mitään, etteivät he loukkaantuisi.
Desirén mielestä tämä on kuitenkin täyttä puppua. Kun lapsettomuudesta kärsivä huomaa, että häntä kohtaan ei käyttäydytä normaalisti, se vain alleviivaa asiaa entisestään. Se ei todellakaan auta lapsettomuuden tuomien kärsimysten kestämisessä tai niistä toipumisessa. Hän haluaisi, että häntä ja hänen perhettään kohdeltaisi mahdollisimman normaalisti.
Hyvä pointti minkä Desiré myös nostaa esiin, on että jos kukaan ei tiedä lapsettomuuden olevan teille ongelma, ette voi ihmetellä miksi kukaan ei osaa kohdella teitä hienovaraisemmin. Avoimuudella voisi siis edesauttaa saavansa haluamaansa kohtelua. Avoimuus asiasta olisi reilua myös muille, jottei heidän tarvitsisi arvailla mitä ovat tehneet väärin, jos sattuvat loukkaamaan puhumalla vaikka omista lapsistaan.
Tämä blogikirjoitus antoi hyvää perspektiiviä siihen, miten yksi lapsettomuudesta kärsivä haluaisi tulla kohdatuksi. Mutta onko kaikilla samanlainen toive tulla kohdelluksi normaalisti? Sitä en voi tietää. Voin vain toivoa, että kukin taho olisi avoin ja kertoisi millaista suhtautumista he minulta odottavat.
Elämänsäveliä: Lapsettomuus kyllästyttää
Nimimerkki Kukkis kirjoittaa Elämänsäveliä-blogillaan otsikolla ”Lapsettomuus kyllästyttää”.
Postauksessa kirjoittaja kertoo, kuinka on väsynyt viisi vuotta jatkuneeseen kipuiluun lapsettomuuden kanssa. Hän on niin kyllästynyt, että on aloittanut jo ajatusprosessin asian lopulliseen hyväksymiseen. Hän antaa itselleen luvan ajatella vihdoin jotain ihan muuta ja nauttia elämästä. Hän kertoo, miten kokee että aika loppuviimein kuitenkin parantaa.
Mielenkiintoista postauksessa on se, että blogin muun sisällön perusteella kirjoittaja on kuin onkin tällä hetkellä odottamassa lasta. Ja postauksen aikaleimaa kun katsoo, niin sen kirjoittamisesta ei ilmeisesti kovin montaa kuukautta ole kulunut, kun tämä tuleva vauva on lähtenyt alulleen.
Paljon onnea odotukseen ja vauva-arkeen!
(K)akkavalta: Lapsettomuushoidot isän silmin
(K)akkavalta-blogin Oskari kirjoittaa lapsettomuushoidoista isän näkökulmasta, ja höystää tarinansa aika ronskilla huumorilla. Tuli vähän mieleen tuo alussa mainittu teatteriesitys ja sen kreisit komediakohtaukset. Ilmeisesti huumori on yksi tapa käsitellä aihetta ja kestää siitä puhumista.
Kirjoittaja kertoo olleensa koko ajan hyvin positiivisella mielellä, ja uskoneensa vahvasti lapsettomuushoitojen onnistumiseen. Hän oli asennoitunut alusta lähtien niin, että lapsi on todellakin tulossa, tehdään vaan nämä lääkitykset ja muut kiemurat ensin pois alta. Ihailtava asenne!
Onnistuminen sitten tapahtuikin melko nopeasti, ja tuloksena olikin sitten kaksoset! Kuulostaa onnekkaalta tapaukselta. Kirjoittaja toteaakin että he saivat vain pienen maistiaisen siitä tuskasta, jonka kanssa moni joutuu elämään vuosikausia.
Mielestäni teksti kuvaa melko hyvin sitä käsitystä joka minulla ja monella muullakin on miehen roolista lapsettomuudessa. Miehen kuvataan usein olevan se rationaalisesti asiaan suhtautuva, joka kokee että tehdään mitä tehtävissä on, enempään emme pysty. Murehtiminen on sallittua, mutta se ei varsinaisesti edistä asian ratkaisua. Mies pistää tunnollisesti lääkepiikkejä naisen vatsanahkoihin ja osoittaa olevansa kympillä mukana.
Shitty is the new black: Miten tahaton lapsettomuus muutti elämämme
Sarianna kirjoittaa blogillaan vähän samankaltaisen kertomuksen, jossa mies ei ota lapsen tulemisesta turhia paineita. Asiasta ei tosin puhuta juuri ollenkaan, ja tässä tarinassa mies huolestuu asiasta ehkä vähän liiankin vähän.
Mielestäni kirjoituksen pointtina on, että lapsisuunnitelmista ja mahdollisesta lapsettomuudesta on syytä puhua mahdollisimman varhain ja asioiden oikeilla nimillä. Muuten lapsettomuus voi jäädä leijumaan kummituksena parisuhteeseen, kun asiaa ei nosteta pöydälle. Puhuminen. Tuo parisuhteen taikavoima!
Tiedänkö nyt, miltä tahaton lapsettomuus tuntuu?
Sain kosketuksen lapsettomuusaiheeseen sekä teatteriesityksen muodossa että muutamia muiden kokemuksia lukien. Näitä tarinoita on varmasti maailma täynnä. Jokaisella on oma kokemuksensa ja käsityksensä aiheesta, mutta tarinoita on yhtä monta erilaista kuin on ihmistäkin.
Kaiken tämän jälkeen voin rehellisesti sanoa, että en edelleenkään tiedä aiheesta juuri mitään. En osaa asettua lapsettomuudesta kärsivän rooliin ja kuvitella miltä se hänestä tuntuu. Sylityksin-teatteriesitys antoi minulle ihan pienen murusen siitä tunteesta, mutta ei, en oikeasti tiedä miltä se tuntuu.
Sen olen elämältä oppinut, että koskaan ei ole fiksua kysyä lapsettomalta pariskunnalta: ”Milloin teette lapsia?”. Kun pitää aina mielessä sen, että pariskunta on voinut yrittää lasta monia vuosia, niin sammakot pysyy suussa. Mutta lapsiaihetta ei silti pitäisi vältellä epäluonnollisesti, koska lapsettomat ihmiset, voivat hyvinkin haluta puhua aiheesta. Mutta siis, lapsia ei tehdä, niitä saadaan lahjaksi.
Tämä on täysin totta, ja ehkä tärkein neuvo mikä pitää mielessä. Jotenkin oudosti jotkut ihmiset pitää oikeutenaan kysellä tuota kysymystä..
Juu itse kanssa olen samaa mieltä, että tuota ei saisi kysyä, mutta aihetta ei saisi vältelläkään. Itse olen kokenut kaksi keskenmenoa ja puhunut niistä täysin avoimesti alusta alkaen. Olen ymmärtänyt, että lapsia todellakin osa saa ja osa vaan tekee. Eikä ole olemassa mitään kiintiöö kenelle tulee mitäkin eteen ja kuinka monta kertaa. Itse olen varmaan järkyttänyt monia ihmisiä kun olen suoraan puhunut, mutta myös saanut monet asiasta vaienneet kertomaan omista kivuistaan ja keskenmenoistaan. Itse saimme lapsen nyt vuotta myöhemmin -samoina päivinä, kun ensimmäisen keskenmenoon päätyneen laskettuaika olisi ollut. Eli en kanssa tiedä varsinaisesta lapsettomuudesta mitään pintaraapaisua enempää. Mutta itselle ainakin oli koko ajan tärkeää puhua avoimesti asioista ja ottaa se esille. Mutta onhan se aina vaikeaa tietää miten toimia, jos epäilee tai meittii jonkun pariskunnan kohdalla heidän lapsettomuuttaan…onko se tahatonta vai toivottua? Pitäisikö siitä kysyä, jotta ei tarvitsisi turhaan miettiä satuttaako tahattomasti heitä vai varooko aivan turhaan? Ehkä olisi järkevintä kysyä suoraan ja välttyä turhilta kiusallisilta tilanteilta ja pohdinnoilta… Kerron miten käy, jos joskus päätän kysyä asiasta suoraan 😀
Niinpä, tämä on juuri se pulma: Miten kysyä asiasta, ilman että loukkaa?
Onko tarjolla vain pelkkiä huonoja vaihtoehtoja?
Avoimuus kaikin puolin antaa ainakin mahdollisuuden olla asian kanssa rauhassa ja välttää väärinymmärryksiä.
Tähän taitaa olla vaikeaa löytää mitään yksittäistä ratkaisua mikä toimisi aina..
Ihmiset ja lapsettomat on erilaisia, itselle avoimuus sopii ja asiasta sinänsä puhuminen ei haittaa. Toki kysymysten sävy/esittämistapa vaikuttaa ja suhde mikä kelläkin on kyseessä olevaan tyyppiin. Omien hyvien kavereiden kanssa aihe on aika luonnollisesti tullut esille ihan neutraalisti kun on keskusteltu että onko lapset ollut mielessä, jolloin voi kertoa että joo on ollut mutta eipä ole ollutkaan niin helppoa. Se mitä ei saa tehdä on esittää kysymykset niin että ”milloin alatte tekee” tai ”olisko jo aika teidänkin aika ryhtyä” jne. Tässä asiassa huumorisävyt ei sovi mun mielestä tilanteeseen koska aihe voi olla vastaajalle vaikea ja herkkä eikä tietenkään olettamus että kaikki lisääntyvät vain kertalaakista. Itse voin nykyään vähän tuntemattomienkin kanssa aiheesta puhua mutta en alkuvaiheessa olisi halunnut. Jos et tunne hyvin kyseessä olevaa ihmistä niin älä kysy ollenkaan, läheiset kaverisuhteet on eri asia, koska silloin voit mahdollisesti jatkossakin olla hänelle tukena jos vaikeuksia onkin.
T. Lapsettomuushoidot käynnissä, 2v yritystä
Lapsettomuushoitoja parhaillaan läpikäyvänä, kysymys on vaikea minullekin. Toki vastauksen voi hyvin tiivistää, että tuntuu pahalta. Ei tätä toivo pahimmalle vihamiehellekään. Mutta myös tunteet vaihtelevat aika laidasta laitaan päivien ja kuukausien aikana. Ongelma on yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta. Mistä keskustella kun kaikki muut puhuu lapsistaan, raskauksista, synnytyksistä. Työpaikoilla esim suosikkipuheenaihe on usein lapset. Vanhempana sitten tulee lastenlasten tekemiset jne. Lapsettomuus pakottaa elämän välitilaan, kaikki suunnitelmat on riippuvaisia hoitojen ajankohdista ja onnistumisesta. Vaikka kuinka itse tekee kaikkensa että ns maaliin pääsisi, niin maalitolppia voidaan hyvin siirtää koko ajan vain kauemmaksi ja kauemmaksi, ja siltikään ei mitään varmuutta ole missään kohtaa mistään. Raastava epätietoisuus ja pelko tulevasta on aikalailla jatkuvaa. Mutta toki välillä on toivonpilkahduksia, parempia päiviä jolloin uskaltaa unelmoida normaali-ihmisten tapaan, tai päiviä jolloin on enemmän sinut elämän epäreiluuden kanssa. Mutta kamalaahan tämä on.
Kiitos kommenteista, Tiuku.
On hyvä kuulla ajatuksista ja tunteista.
Nämä auttaa suhteuttamaan omia tekemisiä ja puhumisia muiden ihmisten kanssa.