Mitä teen kun lapsi itkee?

Kun lapsi itkee, mitä tekee vanhempi?

Lohduttaa? Suuttuu? Vai ei mitään?

Mitä teen kun lapsi itkee?

Ensimmäinen lapsemme ei ollut mikään itkijätyyppi.

Toki aika on pyyhkinyt monet kitinät pois muistista, mutta muistan miten me pitkään ihmeteltiin hänen kovuuttaan, siis sitä että hän ei itkenyt kovin helposti.

Kun hän lähti liikkeelle, tuntui että mikään kolahdus ei tuntunut missään. Jaloilleen päästyäänkään ei kaatumiset saaneet häntä itkemään. Ajatuksemme olivat välillä jopa vähän huolestuneita, että eikö hän tunne mitään. Jos itkua joskus pääsi, niin se oli nopeasti ohi.

Toki vauva-aikana nukutukset olivat usein yhtä kitinää, kuten varmaan kaikilla lapsilla. Myös öisestä tuttipullosta vieroitus tapahtui yksittäisen kovan ulvomiskonsertin myötä. Mutta sekin oli kertaluonteinen konserttitapahtuma.

Ja ihan pienenä vauvana koimme myös selittämättömät iltaitkut, jotka taisi jäädä heti pois kun laitoimme hänet aikaisemmin nukkumaan.

Hän osoitti kuitenkin olevansa tunteellisesti empaattinen ja jollain tavalla herkkä. Hyvä esimerkki tästä on kun olimme hääkirkossa hänen ollessa sylivauva. Hän oli rauhallisesti ja tyytyväisesti sylissä. Kun musiikki alkoi soida, ovet avautuivat, ja hääpari kohtasi, hänen silmänsä kostuivat. Hän siis näki ja aisti meidän ja muiden ympärillä olevien ihmisten herkistymisen, ja herkistyi myös itse.

Tätä samaa tunneherkkyyttä näkyy edelleen. Vaikka itkua ei tulisikaan, niin hänen silmänsä kostuvat helposti heti kun tulee paha mieli.

Taaperona itkut mukaan repertuaariin

Ensimmäinen lapsemme oppi oikeastaan vasta taaperoikäisenä itkemään. Kun ymmärrystä alkoi kertyä enemmän, hän huomasi itkun olevan eräs tapa vaikuttaa ympäristöönsä. Niinpä hän opetteli itkemisen jalon taidon.

Tästä siirryimmekin siis käsittelemään spontaanin vauvan itkun seuraavaa tasoa, tietoista itkemistä.

Spontaani itku saa vanhemman hätääntymään ja tekemään kaikkensa, että saisi ensin selville itkun syyn, ja sen jälkeen vielä saisi sen lauhdutettua. Tietoiseen itkemiseen onkin vähän vaikeampi suhtautua.

On toki haastavaa tulkita, kuinka suuri osa itkusta on spontaania, syvältä sisimmästä kumpuavaa refleksimäistä tunteen purkausta, ja mikä osa siitä on haluttua toimintaa. Mutta kun lapsen ymmärrys alkaa olla korkeammalla tasolla, hänestä voi usein tulkita itkun olevan enimmäkseen haluttua toimintaa, jota joku voisi kutsua myös tekoitkuksi.

Tämä on vanhemmalle vaikea paikka.

Moni saattaa tässä kohtaa sanoa sen tylyn ”Lopeta tuo itkeminen!”, tai muuten suuttua lapselle. Mutta voisin veikata että tämä ei oikeasti ole milloinkaan se paras tapa reagoida. Onhan itkulle aina syynsä, oli se sitten miten aitoa tai tekaistua tunteen purkausta.

Tässä kohtaa haluaisi aina olla se täydellinen vanhempi, joka osaa lohduttaa lastansa oikealla tavalla. Joka osaisi antaa lapselle hänen tarvitsemansa huomion. Mutta onhan se vaikeaa.

Pikkusisarus lisäsi itkun määrää

Kun saimme perheeseemme vielä toisen lapsen, alkoi vanhemman lapsen itkuteattereilla olla entistä enemmän sijaa. Pitäähän sitä huomiota jollain tapaa hakea. Ja onhan se kova paikka kun vanhempien huomion viekin joku toinen, eikä olekaan itse enää koko maailman napa.

Jonkin asteinen uhmaikä on meillä ollut päällä jo pitkään. 2,5-vuotias on vetänyt jo pitkään sellaista minä itse -uhmaa, että ei mitään rajaa. Jos haluat saada hänet tekemään jotain, varmin tapa on kieltää tekemästä sitä.

Mutta yksi asia sentään lapsen mielialan hallinnassa on selkeää. Eli se miten nukkuminen ja syöminen vaikuttaa aivan suoraan lapsen käytökseen.

Oli tuossa juuri yksi päivä jäänyt tietyistä syistä päiväunet väliin, ja voi hyvä tavaton sitä itkun määrää! Olimme tulossa keskustasta bussilla kotiin, ja siinä sitä sitten kuunneltiin itkua ensin koko bussimatka. Sen jälkeen sama jatkui kotona koko illan. Mikään ei ollut hyvin, ja ihan joka asia sai aikaan valtaisan itkuryöpyn. Siinä ei ollut sentään enää epäselvää, mitä piti tehdä. Saada se lapsi nukkumaan, ja niin pian kuin mahdollista!

Toinen lapsi on aivan erilainen

Toisen lapsemme kohdalla olemme päivitelleet, miten erilainen voi lapsi olla siskostaan! Hänellä on ollut 5 kuukauden elämänsä aikana useita kitinäjaksoja, jollaisia emme ensimmäisen kohdalta muista. Eli viikkotolkulla jatkuvia pätkiä, jolloin hän ei vain viihdy missään. Ei mikään asento, ei mikään tekeminen tai viihdytys… Siinä on alkanut hermot palaa…

Mutta onneksi sekään ei ole ollut ikuista. Välillä aina rauha on palannut maan päälle, ja hän on ollut taas tyytyväinen! Nyt kun on hetki maisteltu kiinteitä, niin tuntuu että hän on rauhoittunut vähäksi aikaa. Hän viihtyy liikkumisharjoituksissa lattialla, juttelee ja leikkii, ja joskus jopa nukahtaa rauhassa, ilman iänikuista kitinärumbaa!

Mutta suurin murheenkryyni on edelleen autoilu! Hän ei yksinkertaisesti viihdy turvakaukalossa. Käytännössä emme voi tehdä yhtäkään automatkaa minnekään ilman että hän ei jossain vaiheessa matkaa huutaisi hysteerisenä.

Ensin epäilimme tietenkin, että turvakaukalossa on joku juttu, että se asento esimerkiksi tekee kipeää. Mutta ei, sama on toistunut myös eri turvakaukalolla, useamman kerran. Se ei voi olla siis ainakaan pelkästään siitä kiinni.

Hysteerinen huuto turvakaukalossa on selittämätön mysteeri. Hän menee ihme tilaan, jossa hän ei kuule eikä näe mitään, ainoastaan huutaa naama punaisena. Siihen ei auta mikään hyssytys, ei enää edes musiikki, jolla oli joskus jotain rauhoittavaa vaikutusta.

Kun pysähdymme ja otamme hänet turvakaukalosta syliin, huuto lakkaa. Kun laitamme hänet takaisin kaukaloon, huuto jatkuu samantien. Melkein ainoa toivo on, että hän nukahtaa. Silloin takapenkiltä ei kuulu huutoa.

Olemme kuulleet vastaavia tarinoita muiltakin. Jollain siihen on auttanut turvakaukalon vaihto, joten luultavasti kokeilemme vielä jotain toisenlaista kaukaloa.

Vanhempien reagointi lapsen itkuun

Vanhempien reagointi ja suhtautuminen lapsensa itkuun oli oikeastaan tämän jutun pointti. Kuten tuli jo todettua, asia on vaikea. On todella vaikeaa reagoida lapsen itkuun ”oikein”.

Vauvan itku on siitä selkeää, että hänellä ei ole vielä oikein muuta tapaa ilmaista itseään. Hän tarvitsee jotain, ja itkusta voi yleensä päätellä mistä tarpeesta on kyse. Ei tosin aina.

Taaperon itku ei ole niin selkeää, ja reagointi siihen vaatii aikamoista hermojen hallintaa ja kestävyyttä. Aina pitäisi antaa huomiota ja lohdutusta. Mutta joskus yksinkertaisesti vaan pettää pokka.

Ja se voi pettää siis suuntaan tai toiseen. Joskus itkukonsertit voivat saada aikaan suuttumuksen räjähdyksiä, ja toisinaan taas naurun purskahduksia. Ja kumpaakaan näistä ei ilmeisesti saisi tapahtua… koita siinä sitten hillitä itsesi!

Annatko lapsesi itkeä?

Itselleni ehkä tärkein asiaa koskeva periaate on, että saa itkeä. Oli kyse lapsesta tai aikuisesta, niin ihmisen pitäisi saada itkeä!

En pidä käyttäytymismallista, jossa itku yritetään saada loppumaan mahdollisimman pian, keinolla millä hyvänsä. Sehän on tunteiden kieltämistä ja tukahduttamista.

En pidä sanonnasta ”Älä itke!”. Mielestäni ennemmin pitäisi sanoa ”Itke vaan, olen tässä.”

Joskus hämääminen ja ajatusten siirtäminen muuhun asiaan auttaa ja saa itkun unohtumaan. Mutta jos aina toimii heti näin, ei itkulle ole koskaan sijaa. Näin itkemisestä tulee kielletty asia, mikä ei mielestäni ole hyvä juttu.

Toinen fraasi mikä särähtää aina omaan korvaan on ”Nyt sua väsyttää!”. Valitettavasti vanhemmat ovat usein oikeassa sanoessaan tämän vastineeksi lastensa itkuun, mutta itselle siitä on jäänyt lapsuudesta varsin paha maku suuhun. Tämäkin on lapsen tunteen vähättelyä ja sivuuttamista. Ei huomioida sitä asiaa mikä lasta harmittaa, vaan ohitetaan se vetoamalla väsymykseen.

Olen myös pahoillani omien lasteni puolesta, että itsekin sorrun tähän samaan… Mutta kun se vaan on niin, että lapsi itkee väsyneenä kaikkea! Mikä tähän ratkaisuksi? Auttakaa!

// Markus

Kirjoitan juttuja muun muassa koti-isyydestä kahden pienen lapsen kanssa. Seuraa meitä Instagramissa, Facebookissa tai Blogit.fi-sivustolla niin pysyt ajan tasalla uusista postauksista!