Koti-isä on edelleen outolintu vuonna 2019

Olen koti-isä, olen siis erilainen. Olen se jonka erottaa joukosta.

Koti-isyys on edelleen harvinaista vuonna 2019

En haluaisi sanoa tätä, mutta näin se edelleen on. Koti-isät ovat harvinaisia ilmentymiä. Olemalla koti-isä, kuulun vähemmistöön.

Kun aloitin tämän työn kahden lapsen kanssa kotona, olin ehkä vähän pumpulimaisesti tuudittautunut ajatuksiin, joissa koti-isiä on paljon. Ei ehkä ihan 50-50, mutta kuitenkin ihan mukava osuus.

Siitä puhutaan nykyään enemmän. Työpaikallakin olin kuullut useista tapauksista, joissa isäkin jää vähän pidemmäksi aikaa kotiin. Olin kuullut kommentteja, että ”Kyllä mäkin olen ajatellut pitää vähän pidemmän breikin, jos tulee lapsia.”

Mutta nyt kun elän tätä todellisuutta, niin voin todeta. Me isät olemme pieni vähemmistö.

Ja vaikka faktuaalisesti nykyään olisikin enemmän isiä kotona lasten kanssa kuin ennen, on se edelleen asenteellisesti erikoisuus.

Kun kerroin pitäväni puolisen vuotta vanhempainvapaata, kuulin kommentin: ”En ole koskaan tavannut ketään miestä, joka pitäisi noin pitkään perhevapaata.”

Kun minut on nähty lasten kanssa puistossa, minulta on kysytty: ”Miltä tuntuu olla kotona?” Siinä ei ole mitään pahaa, tosi kiva kun on kysytty. Mutta pisti miettimään, kuinka monelta kotiäidiltä tätä kysytään?

Eletään asenteessa, jossa naisten kuuluukin olla kotona lasten kanssa. Se on heille normaalia. Heiltä ei tarvi kysyä, miltä tuntuu olla kotona, koska he ovat syntyneet siihen asemaan. Heiltä ennemminkin udellaan, että ”Milloin meinaat palata töihin?”

Paineet miehenä lasten kanssa

Olen aikalailla sinut asemani kanssa, mutta tunnistan silti joitain kipupisteitä joita joudun miehenä kokemaan:

1. Kaikki tuntee apinan…

Minulle on muutaman kerran käynyt niin, että olen tavannut lasten kanssa muita lapsia ja heidän äitejään. Sitten kun uudestaan törmään heihin, niin en vaan tunnista enkä muista heitä yhtään.

Muut äidit ovat minulle massaa, kun minä olen ehkä sitten se erottuva apina joukossa. Eipä siitä pääse mihinkään. Pitäisikö mun yrittää aina painaa kaikki äidit mieleen, jos satun törmäämään heihin vielä jatkossa…? Ei kai.

2. Perhekerhot ovat naisten imetysklubeja

Päivätoiminta, kuten perhekerhot, ovat täynnä naisia lasten kanssa. Sen takia näihin menemiseen on olemassa pienimuotoinen kynnys. Olen toki jo vieraillut muutamissa perhekerhoissa, mutta niissä minulla on ollut M-E mukana tukemassa. Vaimon kanssa niihin meneminen on helppoa. Ja onhan niissä jokunen mieskin joskus ollut mukana.

Nyt meneminen yksin kahden lapsen kanssa perhekerhoon on haasteellista. Henkisesti siis. Mutta olen jo päättänyt alkaa käydä jossain. Nuo edellisessä postauksessa kertomani autiot leikkipuistot alkaa olla nähty. Voin kirjoittaa kokemuksiani perhekerhoista sitten myöhemmin!

3. Kun vauva itkee, koen vajavaisuutta

Kun vauva itkee vaunuissa julkisella paikalla, koen joskus ihan vähän sellaista painetta siitä, etten saa häntä hiljenemään. Koko ajan olen enemmän ja enemmän sinut asian kanssa, mutta tuleehan siinä välillä sellainen olo, että joku saattaisi ajatella: ”Ei tuo miesraukka tiedä mitä se vauva tarvii”.

Nykyään voin kyllä sanoa, että aika hyvin tiedän mistä kiikastaa, jopa paremmin kuin kukaan muu. Vietänhän minä hänen kanssaan ison osan päivästä! Mutta joskus ne vauvat nyt vaan itkee, myös niillä äideillä!

Tämän asian kanssa on onneksi sattunut viime aikoina muutama kannustava tapaus, joiden jälkeen olen saanut vain myhäillä itsekseni, että kyllä minä olen ihan täysivaltainen vauvani hoitaja, ja tiedän mitä hän tarvii!

Näistä esimerkkinä: Nousin bussiin kahden lapsen kanssa. Vauva itki vaunussa aika hervottoman oloisesti. Tiesin, että hän on väsynyt, mutta takaraivossa oli pieni pelko siitä että en saisi häntä rauhoittumaan ja itku jatkuisi kenties koko matkan ajan. Pidin kuitenkin hermoni ja pokkani niin peruslukemilla kuin vain voin.

Varmistin ensin, että isosisko pääsi turvallisesti istumaan penkkiin. Sen jälkeen asettelin vauvelia asentoon, jossa hän todennäköisimmin rauhoittuisi. Hänellä kun on ollut isoja vaikeuksia sietää selällään olemista vaunussa tai missään muuallakaan.

Ensimmäinen yritys ei tuottanut tulosta. Itku jatkui, ja ehkä jopa vähän yltyi. Uusi yritys. Uudestaan asettelu hänelle hyvään asentoon. Sitten pieni hytkytys ja voilà! Siihen hän rauhoittui ja nukahti hyvin nopeasti.

Tiesinhän minä koko ajan, että tunnen lapseni ja osaan hoitaa heitä paremmin kuin kukaan!

Supersankariko? – Nääh

Koti-isistä tehdään joskus puheissa sankareita. Kuten olen aiemmin kirjoittanut jutussa Vuoden kirosana: ”Osallistuva isä”, tämä on mielestäni niin väärin.

Siinä missä äitejä kritisoidaan kaikesta, isiä ihaillaan. Vaikka ilmiö ehkä kompensoi miehien tuntemaa riittämättömyyden tunnetta, ei se mielestäni silti ole tervettä. Tasa-arvoa tähänkin lisää, kiitos!

// Markus

Kirjoittelen kokemuksia perhe-elämästäme ja koti-isyydestä. Ota meidät seurantaan Instagramissa, Facebookissa tai Blogit.fi-sivustolla, niin pysyt ajan tasalla uusista postauksista!