Edellisessä postauksessa pohdiskelin, kuinka päädyimme ajatukseen kolmannesta lapsesta ja miltä se minusta itsestäni tuntui.
Totesin myös, kuinka tällä kerralla valmistautuminen lapsen tuloon oli minulle entistä haasteellisempaa.
Tässä lisää ajatuksia lapsen tuloon valmistautumisesta isän näkökulmasta.
Isä ei koe lapsen tulemista kehossaan
Nainen tulee raskaaksi ja sen jälkeen tuntee, kokee ja näkee perheen tulevan lapsen joka ikinen päivä ja joka ikinen hetki itsessään.
Aivan alkuvaiheessa hänkään ei välttämättä koe mitään, mutta väistämättä jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin hän ei voi olla huomaamatta tulevaa ihmiselämää sisällään.
Toista on isällä.
Ei pahoinvointeja, yöllisiä vessareissuja, ruokahimoja tai rajoituksia, saati oman kehon muuttumista. Ei jatkuvaa kehollista tietoisuutta tulevasta mullistuksesta.
Elämä jatkuu isällä kuten ennenkin. Maha ei paisu yhtäkkiä estämään liikkumista tai omien kenkien jalkaan laittamista.
Muutoksen huomaa vain vaimon muuttuvissa mielialoissa sekä ehkä hänen fyysisten rajoitteidensa myötä.
Aina ei niitäkään tule sen enempää. Meillä esimerkiksi ensimmäisessä raskaudessa liikkumisen rajoittumista ei juurikaan koettu. Tuleva synnyttäjä pärjäsi (ja halusi pärjätä) aikalailla omillaan, ihan kuten ennenkin, joten mikään ei sillä saralla osoittanut kohti tulevaa muutosta.
Isän voi olla vaikea saada kiinni siitä tosiseikasta, että väistämätön on edessä pikemmin kuin arvaakaan. Näin minulle on käynyt jo pariin otteeseen, eniten vielä tässä kolmannella kierroksella.
Isänä en valmistautunut lapsen tuloon ajoissa
Meillä oli jo kaksi lasta, joista kummatkin olivat syntyneet käynnistyksellä. Ensimmäinen oli täysin suunniteltu, kun hänestä ei luonnollisella etenemisellä kuulunut mitään. Toinen oli puoliksi spontaani synnytys, mutta lopulta käynnistetty, koska käynnistyminen oli niin hidasta tai käytännössä olematonta.
En siis ollut kokenut vielä kertaakaan sitä että vaimo alkaisi kokea kotona supistuksia, ja alettaisi tekemään lähtöä sairaalaan niiden takia.
Sairaalakassi oli jälleen kerran pitkään pakkaamatta. Lopulta vaimo heitti jotain välttämättömyyksiä kassiin eteiseen odottamaan. Näissä oli tietenkin vain hänen henkilökohtaiset tavaransa sekä tulevalle vauvalle jotain, eikä minulle mitään, koska en itse niitä ollut pakannut. ”No, en mä siellä oikeastaan mitään tarvitse. Kunhan itseni saan mukaan.”
Lähes kaikki hankinnat oli jäänyt jälleen kerran viime tinkaan. Äitiyspakkaus oli melkein ainoa konkreettinen asia, joka etäisesti muistutti tulevasta perheenjäsenestä.
Vielä hieman ennen h-hetkeä käytiin hakemassa vielä hoitopöytä, tämäkin vaimon aloitteesta. Kotona ei ollut mikään kunnossa. Meidän pieni asuntomme oli lähes täysi kaaos, jonne ei oikein olisi voinut kuvitella yhtään asukasta lisää.
Meillä oli sentään kaunis ajatus, miten hommaisimme kolmion toiseen huoneeseemme nukkumapaikan sekä aikuiselle että vauvalle. Mutta käytännön toteutus oli vielä vajaa. Tila oli puolittain raivattu, mutta uusia nukkumapaikkoja ei ollut olemassa. Asian hoitamiseen tarvittava aika, energia ja huonekalujen saatavuus eivät koskaan kohdanneet. Minulla ei yksinkertaisesti ollut elämässä sellaista aikaa ja tahtotilaa, jolloin olisin nämä asiat saanut järjestettyä valmiiksi. Aina oli jotain muuta tehtävä ensin, oli se sitten enemmän tai vähemmän pakollista.
Kahden lapsen perheessä ei liian montaa rauhallista hetkeä lankea. Käytin kaiken aikani lähinnä töihin, kotitöihin ja lapsiin. Jäljelle jäävä siivu on mennyt omaan harrastukseen ja viimeiset rippeet ehkä sitten ”viihteeseen”, eli silmäluomien kannatteluun kännykällä roikkuen, koittaen keksiä jotain edes orastaen järkevää tai kiinnostavaa ennen kuin on aivan pakko mennä nukkumaan.
Oloni ja mielentilani on ollut lähinnä riittämätön. Viime aikoina olen kokenut että en pysty ratkeamaan joka suuntaan niin paljon kuin minulta odotetaan. Päivätyöt vievät paljon aikaa. Työn ja perheen yhteensovittaminen tuntuu välillä ylivoimaiselta tehtävältä. Tässä yhtälössä ei ole juuri ollut sijaa uudelle perheenjäsenelle, vaikka hänelle olisi pitänyt tehdä siihen tilaa jo ennen hänen syntymäänsä.
View this post on Instagram
”No, kävinhän mä viimeksi turvakaukalonkin ostamassa vasta synnytyksen jälkeen. Kyllä sitä sitten ehtii.”
Nyt sentään kävin hakemassa moisen pari päivää ennen laskettua aikaa. Tämänkin etsinnässä vaimo oli vahvasti aktiivinen osapuoli. Turvakaukalon nopea sovittaminen telakoineen auton takapenkille, ja kohta sitä oltiinkin jo menossa synnyttämään.
M-E on tietysti myös havainnut omalta osaltaan minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni raskauden aikana, ja hän kirjoittelikin havainnoistaan jo aiemmin:
Ajatuksia puolison roolista raskausaikana – Raskausviikko 35
Sitten minulle tuli elämäni kiire!
Kun sitten koitti se aamu, että M-E kertoi että nyt muuten sitten ihan oikeasti supistaa, niin minulle tuli kiire!
”Oota mä tuun ihan just…!”
En ollut siis yhtään valmis!
Oli minun onneni, että tilanne ei ollut vielä aivan hätä hätä kiire, koska minä en todellakaan ollut valmis. No, olisin toki teoriassa voinut lähteä siltä seisomalta ovesta ulos, kuten olin tilanteen päässäni laskeskellut. Mutta jos nyt ei ihan pakko ole, niin ehkä mä tässä vielä vähän keräilen mukaan jotain mahdollisesti tarpeellista… Sopiiko?
Ja jos olin aineellisesti noin heikosti valmistautunut, niin voi vain kuvitella, miten ohuella oli henkinen valmiuteni tähän h-hetkeen.
Miksi isän valmistautuminen lapseen on tärkeää?
Isän hoitamat käytännön valmistelut kuulostavat hieman kliseisiltä sekä sellaisilta, että ne voi kyllä hoitaa sitten kun on pakko.
Kun lapsia on jo ennestään, saattaa tuntua siltä että kyllä se lapsi nyt siinä menee missä muutkin, että ei siihen tarvitse sen kummemmin valmistautua.
Nyt kolmen lapsen isänä voin todeta, että asia ei ole ihan näin yksinkertainen. Jokaiseen lapseen olisi hyvä valmistautua, ja mielellään hyvissä ajoin!
Uusi perheenjäsen tulee muuttamaan arkeanne, ihan sama kuinka monta lasta teillä jo on. Hänen tulee nukkua jossain, hänelle tulee olla vaatteita ja hoitovälineitä helposti saatavilla, sekä joku paikka jossa häntä hoidetaan. Hänelle tulee oma paikka autoon, ja häntä kuskataan jollain kärryillä kun lähdetään ulos. Nämä ovat lapsiperheelle ajatustasolla itsestäänselvyyksiä, mutta jos niitä ei ole olemassa ja näkyvillä kodissa, ainakin isän on hyvin vaikea orientoitua henkisesti tulevaan.
Kaikki se kliseehömpötys siis pinnasängyn ja hoitopöydän kokoamisesta, auton vaihtamisesta ja muusta isän hoitamasta käytännön asioista on erittäin tarpeellista ja hyödyllistä asiaa!
Hoitamalla kaiken valmiiksi ja tekemällä tulevan vauvan näkyväksi kotona isä voi päästä paljon paremmin mukaan koko odotustaipaleeseen.
Voi auttaa luomaan myös henkistä yhteyttä odottavan äidin kanssa, jos joka päivä tajuaa, että hei, meille on kohta tulossa asumaan se uusi perheenjäsen!
// Markus
