Milloin teidän perheessä isällä oli viimeksi omaa aikaa?
Usein puhutaan äidin omasta ajasta, tai yleisesti vanhempien omasta ajasta. Mutta isän oma aika ei ehkä saa kovin suurta mediahuomiota.
Tällä hetkellä tilanne on se, että minä käyn töissä ja vaimo hoitaa lasta kotona. Varsin yleinen tilanne. Työaikojen ulkopuolella olen mahdollisimman paljon kotona ja lapsen kanssa. Tästä seuraa se, että minun mahdollisuuteni täysin omaan aikaan rajoittuu useimmiten iltaan, lapsen nukahtamisen ja oman nukkumaanmenon väliseen aikaan.
Sopikaa kummankin omasta ajasta
Olemme vaimon kanssa sopineet ajankäytöstä siten, että kummallekin on mahdollista myös harrastaa. Minä pelaan lätkää ja vaimo käy salilla. Talvikaudella lätkätreenini osuvat aikaiseen aamuun, ja pelit useimmiten myöhäiseen iltaan, joten pystyn käymään niissä siten, että vaimon vastuulle jäävä aika on usein osittain helpotettua. Eli usein joko lapsi tai he molemmat nukkuvat osan tai kaiken siitä ajasta jonka olen harrastamassa. Toki harrastamiseni aiheuttaa myös joskus pitkiltä tuntuvia lisätunteja siihen jo ennestään pitkään päivään, jonka vaimo on lapsen kanssa kotona.
Vaimon harrastusaika osuu sitten arki-iltapäiviin, iltoihin sekä viikonloppuihin. Teemme usein vaihdon läpsystä suoraan minun työpäivän päätyttyä. Tai sitten olemme yhdessä iltapäivän ja illan, ja vaimo lähtee harrastamaan vasta illan päätteeksi, jolloin minä laitan lapsen nukkumaan. Tämä on minulle se mielekkäin vaihtoehto, sillä haluaisin myös viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä koko perheen kesken.
Harrastus- ja muut omat ajat kannattaa sopia hyvissä ajoin etukäteen, ja merkata ne kalenteriin. Näin niihin osaa varautua eikä ne tule yllätyksenä. Vaimo onkin monesti sanonut, että pahinta on odottaa toista kotiin, jos ei tiedä varmaksi milloin hän tulee. Minunkin mielestä inhottavinta olisi, jos täysin puskista toinen päättäisi lähteä loppupäiväksi omille asioilleen.
”No kun sä oot päivät töissä lepäämässä”
Mutu-tuntumalta ja pikaisen googlettelun jälkeen varsin yleinen asetelma tuntuu olevan se, että jos mies käy töissä ja nainen hoitaa kotona lapsia, niin naisen mielestä kotona oleminen on paljon rankempaa kuin töissä käyminen. Näin ollen nainen olisi joka päivä oikeutettu sanomaan töistä tulevalle miehelleen, että kiva kun tulit, siinä lapset, mä lähden nyt viettämään omaa aikaa, heippa!
Tässä on varsin paljon perää. Jatkuva kotona oleminen on kelle tahansa henkisesti hyvin puuduttavaa. Siihen kun lisätään kaikki lasten hoitamiseen kuuluva työ, ja kenties vielä kaikki kotityöt päälle, niin kyllä siinä on käsillä yksi maailman raskaimmista duuneista! Ei tarvi edes ottaa lukuun sairauksia, erityislapsia, tms. niin ei tarvi paljoa perustella miten raskasta tuo kotona olijan työ voi olla.
Mutta onko töissä käynti lepäämistä vai ei, siihen ei taida olla yhtä oikeata vastausta. Töitä on niin erilaisia. Toiset rasittavat fyysisesti, toiset henkisesti. Riippumatta työn laadusta, toiset tykkäävät työstään ja toiset eivät. Olennaista on ehkä se, joutuuko käymään töissä tai joutuuko olemaan kotona. Jos joutuu tekemään jompaa kumpaa vastoin omaa tahtoaan, niin silloin voi kokea, että se toinen vaihtoehto on enemmän sitä ”lepäämistä”.
Mutta miten löytää tasapaino sekä isän että äidin omalle ajalle?
Minulla on niin onnekas tilanne, että todella pidän työstäni. Pidän enemmän tai vähemmän lähes kaikesta mitä työni sisältää. Näin töissä käyminen onkin hyvin lähellä sitä että olisi omaa aikaa. En kuitenkaan voi määritellä työni sisältöä täysin haluamakseni, vaan teen sitä mitä pitää tehdä. En myöskään voi valita missä teen työtäni, enkä voi täysin vapaasti valita työaikojani. Työ velvoittaa minua tekemään tietyt jutut aina samalla tavalla. Se velvoittaa minua.
Tämän vuoksi töissä käyntiä en voi rinnastaa omaan aikaan. Omaa aikaa on se, kun teen jotain asiaa vain siksi, koska itse haluan. Huomasin viime keväänä, että kun jääkiekkoharrastukseni jäi tauolle, niin pikkuhiljaa elämään alkoi hiipiä tyytymättömyyttä. En osannut paikantaa tyytymättömyyteni lähdettä, mutta huomasin ärtyväni helposti. Kinasimme vaimon kanssa pikkuasioista ehkä herkemmin kuin aiemmin, ja arjessa huomasin odottavani ehkä jotain tilannetta helpottavaa tapahtuvan ”huomenna”.
Lopulta analysoin, että kun tämä täysin oma aika oli jäänyt lähes kokonaan pois, niin pikkuhiljaa hermoja alkoi hiertää. Vaikka viihdyn työssäni, ja lapsen kanssa oleminenkin on tosi siistiä, niin tarve omalle ajalle oli silti olemassa. Kun taas pääsin pitkästä aikaa treeneihin, minulle valkeni. Ei vitsi, mulla oli just äsken omaa aikaa!
Isän oma aika – Onko työmatkat omaa aikaa?
Puolittaista omaa aikaa vietän myös työmatkoilla. Vaikka olen velvoitettu viettämän aikaa työmatkalla puolesta tunnista tuntiin päivässä (auton ratissa, bussissa tai pyörän satulassa), niin voin kuitenkin käyttää sen ajan hyödyksi kuuntelemalla jotain itseäni kiinnostavaa. Aina kun voin pyöräillä töihin, nautin suuresti myös tästä hyötyliikuntaedusta. Joskus jopa toivoisin työmatkani olevan pidempi, että saisin pyöräillä pidempään!
Rasittavaa ja ei-aina-niin-mielekästä-omaa-aikaa työmatkoista tekee muun muassa se, että yleensä herään paljon aikaisemmin kuin oikeasti haluaisin. Auton lasien raappaaminen pakkasessa vain jotta pääsen istumaan pimeässä aamuruuhkaan… tai koleaan tihkusateeseen pyörällä sotkemaan lähteminen juuri herättyäni ei aina ole se houkuttelevin juttu mitä tekisin, jos saisin vapaasti päättää. Tässä on se nurinkurinen juttu, että voisin minä työni puolesta nukkua pidempään ja mennä vasta myöhemmin töihin. Mutta se tarkoittaisi entistä vähemmän aikaa olla illalla lapsen kanssa. On siis tehtävä valintoja myös muiden kuin itsensä parhaaksi.
Joka tapauksessa, työmatkat kannattaa ehdottomasti käyttää hyödyksi. Jos vaikka nykyisellään ajelet autolla töihin ja soitat vaan tottumuksesta radiosta mitä sattuu, niin kannattaa kokeilla vaihtaa johonkin joka oikeasti kiinnostaa tai innostaa itseä. Oli se sitten musiikkia tai podcasteja, niin niistä voi saada mukavan kokemuksen omasta ajasta! Itse kuuntelen tällä hetkellä pelkästään podcasteja, ja niihin uppoutuneena nämä muuten inhottavan pakolliset työmatkat menevät varsin mukavasti. Podcastit työmatkalla ovat myös melkein ainoa tapa saada aikaa itsensä kehittämiselle ja opiskelulle.
Omaa aikaa kotona?
Yleinen ongelma on myös se, että joko toinen tai kumpikaan vanhemmista ei saa juurikaan viettää omaa aikaa yksin kotona. Monelle tämä voi olla tuskallista, jos nimenomaan haluaisi nauttia rauhassa olostaan myös kotioloissa. Olemme myös kokeneet tämän tilanteen. Varsinkin vaimo haluaisi viettää enemmän omaa aikaa kotona. Nykyään hän saattaa saada kotihetkiä, jos minä käyn lapsen kanssa illalla pihalla.
Minä olen ollut yksin kotona viimeisen vuoden aikana yhteensä varmaan muutamia tunteja. Jos joskus sattuu hetki, että tulen vaikka töistä kotiin ja vaimo ei olekaan lapsen kanssa kotona, niin fiilis on outo. On hienoa kun voi rauhassa kuunnella omia ajatuksiaan itselle rakkaassa ympäristössä, kotona. Koti avautuu aivan erilaisena, kun olet siellä yksin. Minulle tosin käy niin, että odotan vaan koko ajan ulko-oven käyvän ja muiden tulevan kotiin. Onhan se hieno tunne sekin!
Kerran olin jopa muutaman päivän yksin kotona. Tai illan. Tein tietenkin ensin töitä mahdollisimman paljon varastoon, ja kun sitten illalla tulin kotiin, huomasin täyttäväni yksinäisyyden tekemällä hullun lailla kotitöitä. Järjestelin ja siivosin taukoamatta. En osannut vain olla, nauttia ja levätä. Yksin kotona olemistakin pitäisi varmaan harjoitella enemmän, jotta siitä voisi saada enemmän rentoutumista ja nautintoa irti.
Isän oma aika framille
Nostan esille isän oman ajan. Mielestäni pariskuntien tulisi huolehtia että myös isällä on säännöllisesti omaa aikaa. Teen tämän provosoivasti, koska tiedän että moni kokee äitien oman ajan puutteen olevan suurempi ongelma.
Mitä mieltä olette rakkaat lukijat. Onko teidän perheessä isällä tarpeeksi omaa aikaa?
Kertokaa kommenttikentässä!
Oma-aika on sellainen käsite, että huh ha hei. Työmatkat itselle juuri sitä! Joskus jopa vessareissu ????
Niinpä, sen voi määritellä monella tavalla.
Onko oma aika ”aikaa ilman vastuuta lapsista” vai ”aikaa ilman vastuuta mistään”?
Hyvä nosto! Mielestäni tärkeintä, että molemmilla osapuolilla ”laadukasta” omaa aikaa. Itse olen ollut äiti, joka kävi töissä ja isä oli kotona. Muutamia kertoja sairauskierteen ollessa pahimmillaan tuli juuri tuo kuuluisa, olit töissä lepäämässä koko päivän, lähden tästä nyt omiin juttuihin. Itse koin tärkeäksi, että sponttaanienhetkien lisäksi oli juuri noita kalenterointuja hetkiä, koska urheilu tai kulttuuririentoihin ei välttämättä onnistu mennä vaan sponttaanisti. Lisäksi kalenterointi tässäkin luo selkeän jatkumon ja esim. liikuntaharrastuksissa mahdollistaa sen, että harjoittelu tuottaa tuloksia.
Mutta ennen kaikkea isä(kin) tarvitsee omaa aikaa, niin kuin kaikki. Työ ei tosiaan ole omaa aikaa, kuten kirjoitit, vaikka sitä rakastaisi. Parisuhde voi paremmin, kun kaikilla omaa aikaa. Ja se on aina järjestelykysysmys, joskus vaikeampi, mutta mielestäni rakkaudenosoitus: Haluan, että sinä ja me voimme hyvin, annan sinulle aikaa ja sinä minulle?
Kiitos kommentista Ansku, voin vain yhtyä tuohon mitä kirjoitit suunnitelmallisuudesta!
Jotta voisi joskus nauttia omasta ajasta, on myös tarjottava sitä toiselle. Suunnitelmallisuutta ja joustavuutta kun harjoittaa tarpeeksi, niin eiköhän seurauksena molemmat ja koko perhe voi paremmin!
Oma aika- noh. Vastuuttomuutta kenestäkään. Minun on vaikea ajatella niin. Koen aina olevani vastuussa lapsistani,vaikka he olisivatkin isällään. Johtuen varmasti myös siitä,että lasten isä ei ole kovin aktiivinen tai osaisi reagoida reagoitaviin asioihin. Tästä kokemusta!
Itse elin vuosia niin,ettei minulla ollut omaa aikaa. Ikinä. Exäni piti siitä huolen. Kuitenkin hyödynsin lasten nukkumaankäymisten jälkeiset ajat ym. Eron jälkeen olin onnellinen. Vihdoin omaa aikaa! Kunnes isä viikonlopuilla sattui asioita,että huolettomuus hävisi. Omaa aikaa joo, ilman huolta, ei.
Minulla äitinä on omaa aikaa,mutta huoletonta aikaa, ei koskaan. Kupissa tokikin painaa se,että lapsillani on huolia ja murheita, erityispiirteitä ym. Jotka vaikuttavat asiaan.
Aina olisin toivonut lasten isän kantavan vastuunsa,kuten kuuluu. Vaadinkin sitä, tuloksetta.
Joten minusta se vastuunkanto ja huoli sitten revitään.
Nyt tässä uusperheessä mies on edelleen se,joka kaipaisi omaa aikaa enemmän kuin minä. Minä olen selkeästi tyytyväisempi vähempään omaan aikaan,koska perheaika menee kaiken edelle.
Miehellä on ollutkin omaa aikaa viime kevääseen saakka,jolloin aloimme remontoida ja sitten sairastuin. Nyt miehelläni on tilanne,että joo, voi joskus olla omaa aikaa,mutta huoletonta ja vapaata se ei ole.
Toivon,että olisimme pian siinä tilanteessa,että miehellä olisi kerta viikkoon ilta vain omaa aikaa. Toivoisin,että miehelläni olisi huolettomia omia aikoja enemmän. Välillä myös siksi harmittaa oma sairastumiseni. En olisi halunnut, että joku muu on tuon saman huolen kanssa aina.
Mutta tietysti,eihän tämä lopullista ole.
Jokaisen pitää kuunnella itse itseään, jokainen tarvitsee eri ajan omaa aikaa. Toki,kupissa painaa useimmiten moni muukin asia…mm. jos nyt haluan omaa aikaa, en välttämättä näe illalla lapsiani. Sen jokainen itse päättää, kumpi sitten on tärkeämpää.
Minä myös osaltaan ajattelen,että miksi nykyään puhutaan niin oman ajan puutteesta. Hommataan perhe ja nillitetään omasta ajasta. On yksinhuoltajia,leskiä ym. Joilla on omaa aikaa juuri vain sen verran kuin lapset käy nukkumaan. Ja he ovat onnellisia. Tulee aika,jollon on itselle aikaa yllinkyllin, sittenkun lapsemme ei meitä tarvitse taukoamatta.
Mielenkiintoinen asia!
Hieno pohdiskelu Jenni, nostit esiin todella monia hyviä pointteja!
Sairaudet, huoli, vastuiden jakautuminen… Oma aika saa perspektiiviä kun elämässä on muita asioita jotka menevät edelle. Eihän silloin omasta ajasta paljoa haaveile, jos puoliso on esim. sairaalassa… kokemusta on! Sitä toivoo ensin että perusasiat tulisi kuntoon. Sitten kun omalle ajalle olisi edes teoriassa mahdollisuutta, niin asiat ovat jo todella hyvin…!
Kuulostaapa ihanan ja kamalan tutulta teidän kuviot 😀 Meillä sama homma, äiti saleilee ja iskä pelaa kiakkoo, ja läpystä vaihtoon mennään jos molemmat samana päivänä harrastaa. Mutta iso arvo lasketaan myöskin me tolle koko perheen yhteiselle ajalle, yllättävän vähän sitä jää työpäivän jälkeen arkisin. Joten usein harrastetaan sitten lasten nukkuessa yksi kerrallaan. Toinen saa siinä sitten lepohetken kotona ihan yksin. (Siis teoriassa, käytännössä tietysti jompi kumpi lapsista jotain häärää tai kitisee usein :D) Me ollaan molemmat tosi tunnollisia ja parempia ajattelemaan toisen kuin omaa jaksamista. Siispä iskää saa puoliksi pakottaa omalle ajalle ja vannoa että kyllä mä pärjään vaikka tossa juuri pillitin 😀 😀 Jääkiekko on siitä just hyvä, kun ei voi ajatella että ”meet sitten huomena”. Sinne mennään kun on reenit ja pelit ja sillä selvä. Suorastaan vaadin miestä menemään, koska musta sekin tarvii sen aikansa ja harrastuksensa <3 Pakotan sen myös joukkueen saunailtoihin ja päätösreissuun Eurooppaan kerran vuodessa 😀 Hyvä aihe ja teksti taas kerran!
Kiitos kommentista Tia!
Heh, hauska kuulla että jollain on sama setti! 🙂
Kiekko on tosiaan ollut hyvä harrastus myös lapsen syntymän jälkeen, koska harrasteporukassa peliajat ovat useimmiten joko tosi aikaisin tai tosi myöhään. Ei tarvi tinkiä siitä vähästä perheajasta iltapäivällä.
Ja jatka vaan miehen häätämistä pelaamaan! 😀
https://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksiartikkelit/201808202201143192_rk.shtml
Sattui asiaan…
Tämä oli ensimmäisiä tekstejä joita teidän blogista luin. Tämä on ollut myös asia, jota meidän perheessä on paljon puhuttu ja varsinkin lapsen syntymän jälkeen oli tapetilla aika paljon—ennen kaikkea minun taholtani. Itse koin silloin vahvana sen jumiintumisen sen pienen vauvan kanssa kotiin ja koko ”edellisen” elämäni muuttumisen. Koin, että ne kaikki mun tärkeät ja tutut asiat jotka olivat pitäneet minua kasassa, katosivat elämästäni. Se pysyvyys ja tutut asiat, jotka pitää minut minänä (minulle suurimpana matkustelu). En kokenut tarvetta päästä lähteämään minkinkään, mutta koin ahdistavana tietoisuuden siitä, että en edes voi lähteä, vaikka/jos haluaisin. Samalla katselin, kun miehen elämässä ei omasta mielestäni muuttunut mikään eikä hänellä ollut ongelmia olla omissa harrastuksissaan työpäivän jälkeen. Toki hän oli myös omaa luopumista tehnyt ja jättänyt mm.yhden päivän treenit väliin heti lapsen synnyttyä, mutta silti niitä oli pari viikossa sekä viikonloppuisin pelejä. Eräänä iltana sitten keskustelimme tästä asiasta ja mieheni todettua, että en saa häntä vaatia luopumaan hänen harrastuksestaan, koska se on niin suuri osa häntä. Sanoinkin, että tämä ei ole tarkoitus. En todellakaan halua hänen luopuvan siitä! Haluan vain, että se molempien oma-aika on yhtä arvokasta ja tärkeää eikä toisen omalla ajalla saa uhrata sen toisen omaa-aikaa.
Konkretisoin asiaa meillä siten, että avasin meidän viikon: Siinä molemmilla on päivätyö; hänellä kodin ulkopuolella ja minulla lapsen hoito kotona. Tätä ei lasketa siis kummallekaan lapsen kanssa olevaksi ajaksi (eli kun se isä tulee kotiin ei saa lykätä lasta sille loppuillaksi!). Tämän lisäksi on nukkuma-aika sekä aika siinä välissä, joka on yhtä arvokasta molemmille vanhemmille ja josta pitäisi löytyä tasavertaisesti aikaa koko perheelle, parisuhteelle sekä molemmalle vanhemmalle erikseen. Kun sitten siihen viikkokalenteriin merkattiin miehen harrastukset ja mun omat menot ilman lasta, konkretisoitui tosi hyvin se kuinka tasavertaista se oli…tai siis ei ollut. Tämä toimi meillä hyvänä pohjana ja sai myös miehen ymmärtämään sen, että aika ei ollut jakautunut tasavertaisesti sen ”työpäivän” ulkopuolelle. Tämän pohjalta on nyt vajaa puolivuotta sitten toimittu…Ei se mene edelleenkään tasavertaisesti, mutta ei sen tarvitse mennäkään…joka viikko, kunhan tietoisuus molemmilla on siitä, että sille toisellekin (siis mullekin pitää löytyä välillä sitä aikaa, vaikka mulla ei ns. virallista harrastusta ympäri vuoden ole) sitä aikaa pitää tasaisesti löytyä! Joulua ennen jouduttiin palaamaan tähän, kun minulle kävi vähän samallalailla kuin sinulle keväällä, kun jääkiekko loppui. Itselläni loppui marraskuulle mun viikoittainen oma harrastus. Jouluviikolla pinna alkoi kiristyyn enkä tajunnut syytä heti…sitten tajusin, että en ollut ollut yli kolmeen viikkoon yhtään hetkeä erossa lapsestamme! Ja vaikka kuinka lastaan rakastaa, niin jokainen tarvitsee siitä/niistä aika ajoin eroa!
Olisi kiva saada tähän vastaava vastapostaus vaimoltasi, kuin sukunimiasiaan 😀
Kiitos kommentista!
Erittäin hyvin kuvailit tapaa, jolla saitte ajankäyttönne näkyville ja siten ehkä vähän tasattua sitä. Mielestäni näin juuri tulisi toimia, eikä mennä ns. mutulla. Faktat pöytään, ja tasapuolinen vastuujako!
Ja tuo, että toista ei saa vaatia luopumaan omista jutuistaan pätee, mutta aivan yhtälailla molempiin osapuoliin, eikö?
Ja se nyt vaan on karu fakta, että jos se vapaa-aika jaetaan tasan sekä perheen yhteiseksi ajaksi, että molemmille omiksi siivuiksi, niin kaikkea ei vain enää voi saada. Silloin pitää priorisoida ja löytää kompromissi, jolla itse kukin saa käytettävissä olevasta ajasta eniten irti.
Juu ehdottomasti molempiin osapuoliin pätee! Ja siksi juuri on tärkeää, että molemmille löytyy sitä aikaa niihin omiinkin menoihin ja juttuihin, vaikka se sitten olisi leffan katsomista kotisohvalla tai kirjan lukemista nojatuolin nurkassa. Sitä kunnioitetaan eikä sitä lasta tuoda siihen sillä aikaa (Tämä toki vaikeutuu siinä vaiheessa varmasti tuplasti, kun lapsi itse liikkuu ja tulee aktiivisesti siihen reviirille :P)
Miten muuten oletteko huomanneet lähipiirissä sitä, että teidät sivuutetaan ja vain lasta huomioidaan? Että vaikka te yritätte nähdä vaivaa erottaessanne aikanne ja elämäänne yksilöiksi, parisuhteeksi ja perheeksi, niin tämä ei enää yhtäkkiä olekaan itsestään selvää siinä lähipiirissä?
Tämä oli itselleni myös yksi kriisin ja hermostumisen paikka, kun raskaus alkoi! Yhtäkkiä tuliaiset, lahjat, kaikki oli suunnattu vain siihen lapseen. Ärähdin pariin kertaan siitä, että hei on lapsi ja olen minä. Me olemme kaksi eri asiaa nyt ja tulevaisuudessakin. Onneksi kuitenkin myös niitä ystäviä, jotka tämän ovat hoksanneet!
Joo todellakin..kun lapsi kävelee, niin aika turha yrittää istahtaa vaikka toiseen huoneeseen lukemaan. Ei siinä kauaa mene, että hän on kimpussa 🙂
Tuosta yksilön katoamisjutusta, tunnistan kyllä hyvin mitä sanot, mutta en osaa ihan suoraan yhdistää omiin kokemuksiini. Ei ehkä enää muista niin tarkasti sitä alkuaikaa, jolloin sitä varmaan eniten tapahtui, jos tapahtui. Ja kun siinä on niin paljon muutakin mielessä, että ehkä tuo on vain yksi asia muiden joukossa.
Tosin niin päinkin tuo asia käy ilmi, että henkilö joka on saanut lapsen, unohtaa itsensä ja elääkin vain lapsensa kautta. Silloin häneenkin voi olla vaikea saada yhteyttä entiseen tapaan, jos hän kääntää kaikki keskustelut aina lapseen. Eikä kerro sitä mitä hän itse haluaisi, vaan kertoo siitä mitä lapselleen haluaisi.
Juu tuo vika on aivan totta! Ja myös melkoisen ärsyttävää, koska ei sitä kaikki halua aina kuulla siitä lapsesta pelkästään, ei edes ihminen jolla on lapsi(a)…tai koirasta…tai katsoa niitä kuvia facesta 😛
Pitää vielä minunkin tähän kommentoida.
Silloin kun Markus kirjoitti tuon postauksensa, ajattelin että nyt heti pitää tehdä tähän vastaus. Taisin käydä silloin vähän kierroksilla, sillä aihe on ollut arka ja tulin siihen tulokseen, että ehkä parempi nyt vaan olla hiljaa, ja kirjoittaa kun on vähän miettinyt asiaa. Ja sille tielleen se postaus jäi. Ehkä nyt olisi hyvä aika palata aiheeseen!
Lueskelin eilen tuon tekstisi, ja olet kyllä asian ytimessä. Tuttuja tunteita ja tilanteita. Hyvin sanoit juuri tuosta asiasta, että kun itsellä kaikki on muuttunut, ja toisella ”ei mikään”, ainakaan verrattuna siihen omaan tilanteeseen. Se kai se suurimpana peikkona vaikuttaa takana. Itsellä meni selkä pahasti vielä synnytyksen jälkeen, eli itselle tärkeimmälle, eli urheiluharrastukselle sellaisenaan olen saanut sanoa hyvästit. Tuntuu, että on luopunut kirjaimellisesti kaikesta, mikä on aiemmin muodostanut minut: en edes tiedä mitä minun oma aikani nykyään voisi pitää sisällään? Siihen kysymykseen voisi tänä vuonna etsiä vastauksia!
Juu itse olen kanssa etsimässä sitä omaa harrastusta ja aikaa…sitä mielekästä mikä saisi akkuja ladattua ja oman itsensä löytymään paremmin! Itselle se on ollut 18vuotta matkustaminen, josta 8 vuotta matkustin yksin pitkin maailmaa. Tähän tuli jo jonkin verran muutosta parisuhteen myötä, mutta silti reissasin yksinkin välistä, mutta nyt lapsihan tähän varsinaisen muutoksen teki…ainakin nyt hetkellisesti. Itselleni tämä on ollut sitä omaa ”terapiaa” ja siitä luopuminen on ollut aikamoisen työn takana ja prosessoinnin alla…ja on osittain sitä edelleen. Ja kuten Markus totesi, niin perhe-elämä pakosti on kompromissejä eikä sitä aikaa vaan ole kaikkeen tai kaikkea ei ole mahdollista toteuttaa. Ja syytön se toinen on ollut, että mun ”harrastukseni” on ollut vähän haastavampi toteuttaa, kuin toisen viikoittainen kotipaikkakunnalla tapahtuva valmentaminen, ja näin ollen sinne kalenteriin on ollut vaikea laittaa niitä mun korvamerkittyjä menoja tai omia aikoja. Ehkä pitäisi tässäkin olla konkreettisempi ja merkata sinne sitten se oma kaksi tuntia, tekee sillä sitten mitä tekee, kunhan se toinen saa mahdollisuuden varautua siihen!
Ja tsemppiä M-E sen oman jutun etsimiselle! Toi on tosi kurjaa, kun joutuu luopumaan jostain omasta tärkeästä eikä löydä tilalle yrityksestä huolimatta sitä jotain yhtä hyvää tai edes lähelle yhtä hyvää!