Vauva tuli taloomme reilu kuukausi sitten. Miten on mennyt noin niinkun isosiskon näkökulmasta?
Miten esikoinen otti uuden vauvan vastaan?
Näin kaikki alkoi
Vauvamme ajoitti syntymänsä erinomaisesti.
Ensinnäkin. Hän halusi tulla rennosti viikonloppuna. Meillä sairastetaan lomilla ja synnytään viikonloppuisin. Tämä hyvä, sillä sairaalan parkki on ilmainen viikonloppuisin. Heh.
Toisekseen. Mummon ja ukin oli määrä lähteä meiltä kotiin perjantaina. Lapsivedet vauva potkutteli tulemaan juuri sopivasti perjantai-aamuksi. Saimme isovanhemmat siis jäämään vielä ainakin vuorokaudeksi meille. Tämä oli erinomainen juttu myös esikoisen kannalta. Lauantai-aamun ja iltapäivän, jotka lopulta vietimme synnärillä, hän sai viettää parhaassa seurassa. Meidän seuramme ei häntä nimittäin mummon ja ukin läsnäollessa juurikaan kiinnosta.
Synnytys käynnistettiin siis lauantai-aamuna (lue tästä synnytyskertomukseni) ja vauva päätti tulla vauhdikkaasti heti iltapäiväksi. Tämä oli myös tilauksessa. Esikoisemme on ollut vain pari kertaa erossa vanhemmistaan yön ajan, ja nuokin kerrat alle vuoden ikäisenä. Siksi hieman jännitimme synnytyksen osumista ilta-aikaan ja kaikkea sitä sähellystä, mitä siitä aiheutuisi. Emme myöskään halunneet isovanhemmille turhaa stressiä lapsen nukuttamisesta, vaikka uskon, että hyvin se heiltä olisi onnistunut.
Esikoinen ja uusi vauva – Ensitapaaminen potilashotellilla
Kaikki meni siis oikeastaan niin nappiin kun voi. Meillä oli potilashotelliin saapumisen jälkeen hyvä aika asettautua asumaan sinne vauvan kanssa, ja yöksi Markus haki esikoisen sekä katsomaan vauvaa, että nukkumaan äitin viereen. Äitillä taisi olla enemmän ikävä kun lapsella.
Ensimmäiset sanat esikoiselta vauvan nähtyään olivat: ”Voi kun sillä on niiiin pienet kädet!” Hyvin ujosti ja hellästi ihaillen ja ihmetellen hän vauvaa tuijotteli. Melkein ei tainnut ekana iltana uskaltaa edes koskea.
Ensimmäinen yö oli melko rikkinäinen ja heräilimme koko porukka moneen otteeseen vauvan ääniin. Tämä ei luvannut parasta mahdollista aamua. Näin jälkikäteen harmittaa, että taisimme olla aika ankaria esikoiselle. 2-vuotias ei luonnollisesti osaa vielä varoa mönkimisiään sängyssä ja tuntui, että jatkuvasti oli läheltä piti -tilanteita, joista häntä sai moittia tai varoitella.
Olikin mahtavaa, että olimme sopineet veljeni perheen kanssa, että he tulisivat katsomaan esikoista kotiimme sunnuntaiksi. Hän sai jälleen täyden huomion ja leikit koko päiväksi. Tätä me emme olisi voineet itse hänelle tarjota.
Ensimmäinen viikko kotona
Vauvan saapumisen jälkeen esikoisemme ei ole osoittanut vihaisia tunteita vauvaa kohtaan. Hän ihailee haaveilevalla katseella vauvaa, silittelee ja kertoo kuinka paljon hän rakastaa. Vauvaa pitää saada suukottaa ja halailla. Pieniä varpaita ja sormia ihastella ja pehmeää ihoa hyväillä.
Ensimmäisen viikon aikana hän esitteli vauvalle lelujaan, luki Puppe-kirjaa olevinaan tekstiä seuraten, mutta ulkomuistista lukien ja lauloi ainakin ”tuiki tuiki tähtöstä”, ”muura-muurahaista” ja ”suljen ihanan soittorasian” -laulua. Nämä teot eivät toki ole loppuneet, mutta ekalla viikolla vauva taisi kiinnostaa häntä eniten.
Ensimmäinen viikko meni siis pitkälti rakkauden ensihuumassa. Edes me vanhemmat emme saaneet suuresti kiukkua osaksemme. Voinee johtua siitä, että viikon lopulla saimme Markuksen äidin meille auttelemaan. Esikoisella riitti taas puuhaa ja seuraa, ja me saimme Markuksen kanssa jälleen hieman vetäytyä pesimään vauvan kanssa.
Uutta asennetta
Toisella viikolla äitikin alkoi jo hieman liikkua sängyn ulkopuolella. Mitä tästä seurasi, oli kipeä äidin seuran kaipuu ja jatkuvat vaatimukset. Sängystä noustessani kipitän usein ensimmäisenä juomaan vettä ja lavuaarin viereiseen tilaan kiteytyy oikeastaan koko neidin kattaus:
”Äiti, saisinko herra hakkaraisen, kiitos!”
”Äiti, saisinko vitamiinin (hän lausuu sen ”vatamiini”)?”
”Äiti, saanko katsoa Pipsa Possua?”
”Äiti, voitaisko katsoa pikkukakkosta?”
”Äiti, saanko pelata nallepeliä?”
”Äiti, saanko katsoa kuvia?” jne.
Hän siis kirjaimellisesti takertui lahkeeseeni ja veti kysymyskavalkadin läpi kohta kohdalta ja joka kerta sanoessani ”ei”, tai ”myöhemmin” hän aloitti teatraalisen itkun. Samat kysymykset saatettiin toistaa taas puolen tunnin päästä.
Ikään kun hän olisi tiennyt minun sanovan ei, ja olisi kerjännyt sitä: ”Äiti, sinä hylkäät minut nytkin, uudestaan ja uudestaan, sanomalla ei, huomaatko?!” Ja minä yritän kertoa, että ei, en hylkää. Et vaan saa kaikkea mitä haluat, niinkuin et aiemminkaan ole saanut.
Meillä on siis toistaiseksi toiminut sääntö, että ohjelmia ei katsota kun silloin tällöin arkipäivisin. Koskaan (no lähes) emme katso, mikäli meillä on vieraita tai molemmat vanhemmat ovat kotona. Mutta Netflixin katsominen siis liittyy minun ja hänen yhteiseen aikaan. Silloin kun äiti haluaa tehdä jotain rauhassa isin ollessa töissä, saattaa hän viettää hetken Pipsan touhuja tuijotellen. Jonkinlaista kaipausta tällaiseen tilanteeseen tässä siis haistelen myös.
Tähän kun vielä lisää hänen kyselykautensa alkamisen, voin sanoa, että äidin hermot ovat olleet koetuksella. Meillä on nyt parin kuukauden ajan kyselty jatkuvasti: ”Miksi?”, ”Miten?” ”Kuka?”, ”Missä?”, ”Mihin?” ja ”Minne?” Lisäksi: ”Mitä sinä sanoit?”, aivan kaikkeen ja koko ajan. Jos kysyn vastakysymyksen, hän sanoo: ”Minä suutuin. Minulle tuli paha mieli, äiti.” Jep.
Kiukusta kaipuuseen
En tiedä ovatko nämä asiat tulleet näin somasti vuorotellen, mutta viimeisen parin viikon aikana aloin nähdä lapsen käytöksessä enemmänkin surua ja kaipuuta kuin kiukkua.
Aiemmin hän lähti minun vielä heräillessä itsekseen keittiöön leikkimään. Nyt hän ei selvästikään halua jättää minua vauvan kanssa kahden ja loikoilee sängyssä kanssani niin kauan kun minä vaan jaksan siellä makailla. Ja minähän jaksan, meillä on uuttera maraton-imijä-vauva.
Aina minun imettäessäni vauvaa hän haluaa kiivetä sänkyyn viereeni. Hän ihmettelee, miksi vauva on välissämme ja miksi silitän vauvaa. Hän pyytää viereensä minua, jos vauva on hänen vieressään.
Eilen kuulin hänen sanovan mummon pidellessä vauvaa sylissään, että ”Kukaan ei halua leikkiä minun kanssani.” Eilen illalla hän halusi viereensä vauvan äitiyspakkauksessa saaman norsu-unirievun, vaikka hän tietää hyvin, että se on vauvan oma. Myös vaippakakussa ollut pupu, on nyt taaperon mielestä hänen..
Tässä kaikessa on mielestäni kovasti haikeutta ja surua jonkin menettämisestä. Toki mustasukkaisuuttakin, mutta jollain hempeällä tavalla. Myös itselläni on kova ikävä omaa taaperoani, sillä toki jokin välillämme on ainakin hetkellisesti muuttunut. En ole enää hänen saatavillaan samalla tavalla 24/7. Ja toki minulla on uusi rakkaussuhde rakennettavana.
Vaikka minun ja taaperon välit ovatkin hieman rakoilleet, on ollut ihana nähdä, miten isyysloma on kirkastanut isin ja taaperon suhdetta. Isin lähtiessä töihin isyysvapaan jälkeen, ensimmäisenä aamulla hän ihmetteli pitkään missä isi on, ja ”miksi isi on halunnut lähteä töihin?”
Sanoin, ettei varmaan suoranaisesti halunnut, mutta piti mennä. Eilen illalla Markus oli pelaamassa lätkää ja unille mennessä lapsi haikaili ikävöivänsä isiä. Totisesti isät, pitäkää kaikki lomat, jos siihen vaan mitenkään on mahdollisuus! Suhteenne lapseen syöksyy suoraan uuteen kukoistukseen lyhyessäkin ajassa.
