Viimeksi kirjoitin eräänlaisista unikauhukohtauksista, joita nuorimmaisella oli jonkin aikaa. Niistä ei oikeastaan enää ole juurikaan vaivaa, mutta nukkumaanmeno on muuten pahasti rikki.
Kun taannoin sain viimein unikoulutettua alle vuoden ikäisen pikkuisemme nukahtamaan itsekseen ja nukkumaan koko yön, minulta pääsi iso ja syvä huokaus. Tässä se nyt viimein oli, väsyneiden vanhempien unelma, eli hyvin nukkuva lapsi!
Kovan ja hikisen unikoulutyön hedelmästä nautimme melko pitkään, ainakin yli puolen vuoden ajan.
Illat olivat hänen osaltaan pääsääntöisesti helppoja. Iltarutiinit toimivat, ja hän jopa ihan haluamalla halusi omaan sänkyynsä. Kun kaavamaiset nukutusrutiinit oli käyty läpi, hänet sai laskea pinnasänkyyn ja sinne hän jäi. Hän haki unen itsekseen, ja nukkui makoisasti aina aamuun asti.
Kellojen siirto syksyllä antoi alkusysäyksen unien rikkoontumiselle. Meillä oli hyvä suunnitelma, joka aluksi näytti toimivan erittäin hyvin. Kellojen siirto oli jo oikeastaan etukäteen selätetty. Muutama yö kellojen siirron jälkeen saimme todeta, että nyt on jotain vialla.
Eroahdistus ja äidin kaipuu
Yhtäkkiä oma sänky ei ollutkaan illalla enää vaihtoehto.
Ilman sen kummempaa näkyvää syytä puolitoistavuotias yksinkertaisesti kieltäytyi enää jäämästä omaan sänkyyn yksin. Hän nousi seisomaan ja alkoi huutaa, tällä kertaa äitiä.
Aluksi ajatukseni tilanteesta oli, että hän ei vaan ollut vielä tarpeeksi väsynyt. Tai että hän sattui liian vähäisen väsymyksen lisäksi näkemään juuri silloin äidin, ja alkoi siksi haluta hänen viereensä.
Ajatukseni yhdistyivät myös joihinkin harvoihin kertoihin, kun hän oli syystä tai toisesta nukahtanut tavallisen tavan sijasta äidin viereen. Voiko hän muistaa tällaisen, ja haluaa nyt sitä lisää?
Normaalisti nukuttajana olin siis ollut minä, lapsen isä, mutta nyt sekin kunnia oli viety. Nyt kelpasi enää vain äiti!
Lue myös: Unikoulusta ja nukkumisesta
Äidin kaipuu on isän näkökulmasta raskasta niellä
Tunteen purkaus myös minun puoleltani oli aluksi melkoinen!
Tässäkö sitä ollaan niin vain heittämässä koko unikoulutustyötä romukoppaan!?
Tietenkään en halunnut heti antaa periksi lapsen uhmailulle, vaan yritin sitkeästi omaa sänkyä uudestaan. Kokeilimme jopa antaa hänen valvoa itsensä ihan superväsyneeksi, jotta lopulta oma sänky olisi se paras ja mieluisin paikka johon hän haluaisi… Mutta ei.
Ei auttanut kuin antaa hänen nukahtaa viereen. Ja siihen se onnistui ilman mitään ongelmia.
Hän möyri sängyllä meidän vieressämme ja lauleskeli iloisesti omia versioitaan onnittelulaulusta ”paljon onnee aavaa” ja tietty myös englanniksi ”haappi töö töö töö…”, kunnes simahti. Tästä hänet nostettiin omaan sänkyynsä, jossa sitten yleensä myös nukkui loppuyön.
Tämä sama toistui ilta toisensa jälkeen, ja nyt hän on ilmeisesti saavuttanut haluamansa tavoitteen, jossa häntä ei enää edes yritetä nukuttaa omaan sänkyyn! Kukapa yksin haluaisi nukahtaa!
Se, miten pääsemme tästä taas eteenpäin, on vielä täysin auki.
Aiheesta on varmaan kirjoitettu paljon, mutta en ole vielä perehtynyt tähän viisaampien tuottamaan kirjallisuuteen. Jotenkin on myös hieman kyseenalaistava fiilis, että mitä apuja sieltä nyt voisi edes saada?
No ehkä voisi hieman enemmän ymmärtää tämän hetkistä takertumisvaihetta tai eroahdistusta, mitä se ikinä onkaan. Voisi myös lievittää stressiä tämän vaiheen pysyvyydestä.
Mutta tilanne on kuitenkin loppupeleissä vielä niin hyvä, että isompaa syytä huoleen ei ole. Nukumme pääosin ihan hyvin tai tyydyttävästi. Eikös se ole lapsiperheessä jo ihan riittävä suoritus? Kaikki tulee kuitenkin muuttumaan vielä moneen kertaan.
// Markus
Kirjoittaja olisi kahden vauvan nukutuksiin käytetyn ajan perusteella jo vauvan nukutuksen maisteri. Seuraa meitä Instagramissa nähdäksesi ajankohtaiset taistelumme.
Moi! Meillä juuri saman kaltainen eroahdistus tilanne meneillään. Saako kysyä miten teillä tämä tilanne ja viereen nukkuminen ratkesi?
T:nina
Tämä viesti on mennyt meiltä ikävä kyllä täysin ohi. Pahoittelut! Tilanne jäi siihen, että kuopus nukutettiin sänkyyn viereen ja siirrettiin siitä aina nukahtamisen jälkeen omaan sänkyyn. Taisimme olla liian väsyneitä minkäänlaisiin unikouluihin. Ja toisaalta mun (äidin) mielestä oli vaan ihanaa saada nukuttaa pieni kainaloon pitkästä aikaa. Juuri tällä hetkellä tilanne kaksivuotiaan kanssa on se, että välillä hän haluaa itse kömpiä omaan sänkyynsä nukkumaan, ja välillä nukahtaa viereen. Tämä tilanne on meille oikein mukava, sillä oikeastaan millään muulla ei ole väliä, kun sillä, että molemmat lapset nukkuvat tyytyväisinä sen 11h putkeen <3