Brittiläinen kohteliaisuus – Toisten kunnioittaminen
Vaikka sanotaan että tapoihin perustuva kohteliaisuus ei oikeasti tarkoita mitään, sillä on silti valtava vaikutus ainakin suomalaisen turistin matkailukokemukseen. On hämmentävää, kun kadulla tai kaupassa vastaantuleva ventovieras sanoo sinulle anteeksi ja kiitos, vaikka ei välttämättä olisi edes tarvinnut.
Sitä on tottunut Suomessa siihen, että ahtaissa paikoissa mennään vaan tönimällä eteenpäin, toisia ei katsota silmiin, eikä todellakaan sanota vieraille mitään. Muualla maailmassa on ymmärretty, että elämä on paljon mukavempaa, kun vähän viestitään omista aikeista muillekin. Käytetään vähän sitä suuta ja kerrotaan ympärillä liikkuville ihmisille että tässä nyt mennään aika läheltä toisia, joten ollaan molemmat varovaisia ja annetaan toisille tilaa. Samalla se toinen ihminen kohdataan saman arvoisena ihmisenä. Vaikka ei tunnetakaan, niin arvostetaan silti toisiamme.
Tämän saman olen saanut kokea aiemmin jo esimerkiksi Espanjassa, jossa tervehditään rappukäytävässä toisia talon asukkaita ja sanotaan heipat kun poistutaan hissistä. Samoin Amerikassa, jossa vieraat ihmiset hymyilevät ja tervehtivät toisiaan, sekä hampurilaistiskin myyjä kysyy ”miten menee?” ennen kuin ottaa tilauksen vastaan.
Parasta näissä kokemuksissa on se, että nämä tavat hieman tarttuvat itseenkin. Vaikka aluksi sitä on vain hölmistyneen ihmeissään, että mitä täällä oikein tapahtuu, niin pikkuhiljaa sitä itsekin alkaa toteuttaa samoja protokollia. Varsinkin kun liikkuu lastenrattaiden kanssa väenpaljoudessa, niin tarve sanoa ”Excuse me” tulee varsin usein vastaan. Silloin on hyvä jos oikeasti saa sen suun auki ajoissa, ENNEN kuin on jo tömäyttänyt päin sitä ohikulkijan jalkaa.
Kun lappu putosi, niin koko maailma pysähtyi
Hauska tapaus nähtiin Victorian aseman lähellä, kun odoteltiin suojatien ylitystä. Yhtäkkiä bussikuski alkoi tööttäillä hulluna ja viittilöidä jotain katua ylittäneille ihmisille. Kukaan ei hetkeen tajunnut mistä on kyse. Bussille taisi vaihtua vihreä valo, ja sen takana olevat autotkin alkoivat jo tööttäillä hermostuneesti, kun se ei liikahtanut. Kuskilla oli ilmiselvästi jotain tärkeää viestitettävää.
Lopulta joku huomasi, että katua ylittäneeltä henkilöltä oli tippunut maahan joku lippu tai lappu, mikä se ikinä olikaan. Bussikuski oli tämän huomannut, eikä tullut kuuloonkaan että hän olisi vain muina miehinä ajanut pois paikalta, kuin ei olisi nähnyt mitään. Sehän olisi voinut olla tälle henkilölle vaikka kuinka tärkeä lappunen!
Ihan sama vaikka koko maailma odottaisi takana, mutta ensin tämmöiset vahingot pitää estää! Loistava periaate!
Vasemman puoleinen liikenne myös jalankulkijoilla?
Autot ajavat saarivaltiossa väärällä puolella, se kävi selväksi. On aika jees että suojateillä lukee aina mihin suuntaan pitää katsoa, koska eihän sitä mannereurooppalainen osaa millään hahmottaa että mistä suunnasta ne autot oikein tuleekaan.
Mutta entä jalankulkijat? Koskeeko vasemmanpuoleinen liikenne myös heitä?
Olimme vähän hämillämme, kun metrotunneleissa ja kaduilla ihmiset kulkivat ainakin välillä selkeästi vasenta puolta eteenpäin, ja väistivät vasemmalle. Useimmiten taas väenpaljoudessa kaikki kulkivat ihan miten sattuu. Jossain metrotunnelissa taas oli ihan viralliset kyltitkin joissa luki ”keep right”. Eli missä sitä pitäisi oikeasti kävellä?
Päädyin sellaiseen, että ehkä on paras kävellä aina keskellä. Silloin et kulje ainakaan pahasti vastavirtaan, ja voit väistää tilanteen mukaan kummalle puolelle tahansa. Mahtavaa, problem solved!
Sääntö-Suomi vs. Ohje-Englanti?
Usein puhutaan sääntö-Suomesta, jossa kaikki asiat on säännelty tarkasti, ja sitten näitä sääntöjä useimmiten vielä noudatetaankin. Englannissa sain kohdata jonkinlaista ohjeistuksen multihuippua, kun vierailin paikallisen lasten toimintakeskuksen vessassa. En tiedä olisiko nämä asiat jääneet tekemättä, tai menneet väärin, jos näitä ohjelappuja ei olisi? Milloin ohjeistus menee liian pitkälle? Ilmeisesti Brittien mielestä ei milloinkaan.
Nettilippu – kuinka kätevää! Vai oliko sittenkään?
Aiemmassa postauksessa kehuin Lontoon metron lippujärjestelmän taivaisiin. Kaukojuniinkin löytyi lipunostomahdollisuus netistä, mutta liput piti vain noutaa asemalta. Lontoon Victorialta lähdettäessä nouto onnistui helpohkosti automaatista. Tosin masiinaan piti syöttää sähköpostista löytyvä koodi käsin, joka ei ollut mielestäni ihan se optimaalisin tapa toteuttaa asiaa. Samaten nouto-ohjeissa luki, että noutaessa tulee syöttää ”mikä tahansa” luottokortti koneeseen, mutta tämä ei pitänytkään paikkansa, vaan piti syöttää se kortti, jolla osto oli tehty.
No, tuon masiinasta noutamisen jälkeen ei vielä noussut mitään antipatioita brittiläisiä nettisysteemejä vastaan.
Vasta kun lähdettiin Whitstablesta takaisin Lontooseen, sain kokea tämän nettilipun mahtavuuden. Lippu piti taas noutaa asemalta ennen junaan nousua. Saavuimme asemalle, onneksi ajoissa, ja lähdin etsimään taas kyseistä masiinaa. Sitä ei koskaan löytynyt, vaan asemalla oli kuin olikin ihan oikea lipunmyyntipiste, jossa oli asiakaspalvelija luukun takana. No, jonotin luukulle. Vuoroni tultua näytin kännykästä lipun noutokoodia lasin takana olevalle mummolle. Hän sanoi, että ei nää sitä, koska lasi heijastaa, että voitko sanoa sen hänelle. Okei… mä sanon. Sitte luettelen sen siansaksaa olevan kirjain-numerosarjan sille, ja ihme kyllä, meni ekalla perille oikein! Loistavaa! Sitte se mummo sieltä tulosteli liput ja omin pikku kätösin ne mulle antoi.
Tän jälkeen tuli sellanen olo, että miks mä edes ostin mitään lippuja netistä, kun olisi ollut helpompaa lampsia suoraan sinne tiskille ja sanoa että ”kaks lippua Lontooseen, kiitos.” Ja tämä oli vielä sen jälkeen, kun kaikki oli mennyt ihan putkeen. Mitä jos aseman lipunmyynti ei olisikaan ollut auki? Mitä jos olisin viime tipassa, ja tiskillä kauhea jono? Ei mitään hajua… Se siitä nettilipusta siis.
